Siirry pääsisältöön

vakavasti vanhemmuudesta


Me ollaan paljon L:n kanssa puhuttu tästä ja oonhan mä aiheesta kirjoittanutkin... tää vaan on niin iso asia että sitä sietää pohtiakin.

Joku kolumnisti joskus kirjoitti, että on onnistunut vanhempana jos omat lapset tulee hänen hautajaisiinsa ja tuntevat jopa jonkinlaista suruakin. Allekirjoitan, olis kivaa jos nää haluais tulla mun hautajaisiin ja jos jopa vähän kaipaisivatkin. Mustaa huumoria ja samalla valitettavan totta. Isäni hautajaisiin en mennyt, en tiedä menisinkö äitini hautajaisiin, en edes tiedä olisinko tervetullut. Mummin hautajaisiin olisin mennyt ja suren edelleen etten päässyt, olin raskaana, odotin poikia, en saanut lähteä.

Toinen kolumnisti kirjoitti, että heidän perheessään saa kiroilla niin kauan kuin osaa käyttää sanoja oikeissa paikoissa, oikean yleisön edessä. Sekin kuulostaa ihan fiksulta mun korviin... ärräpäät on ihan jees, mutta ne eivät ole välimerkkejä eikä niitä ole syytä käyttää koulussa, muita loukaten tai muuten epäsopivasti. Kuitenkin kun lyö vasaralla sormeen tai muuten oikein harmittaa niin menköön... sitä v-sanaa ei kumpikaan vanhemmista käytä, joten tuskin ne sitä ihan heti oppii.

Mistä tiedän, että olen vanhempana onnistunut noin muuten... Voin olla tyytyväinen jos mun lapsista tulee viisaampia, älykkäämpiä ja menestyneempiä kuin musta – en nyt tarkoita taloudellista menestystä, mainetta tai kunniaa. Mä toivon, että ne on itse tyytyväisiä omaan elämäänsä ja kokevat itsensä onnellisiksi. Mä olen saavuttanut elämässä jotakin jos jonakin päivänä voin kysyä omalta lapseltani neuvoa. Olen onnistunut jos mun lapset pärjää ilman mua, niinhän sen pitää mennä, lapset kasvaa ja lopulta ne pärjää ihan ilman meitä ja siinä kohdassa mitataan vieläkö ne haluaa mua nähdä.

Mä olen onnistunut vanhempana jos ne tietää ettei mun rakkaudella ole reunaehtoja tai hintalappua. Jos ne kokee että mä rakastan niitä tapahtui mitä tahansa ja että kotiin voi aina tulla, ihan, ihan, aina, eikä mikään tai kukaan voi sitä estää. 

Yhdellä luennolla luennoitsija kertoi keskustelusta jonka oli käynyt lapsensa kanssa:

”Äiti, rakastaisiko mua jos joutuisin vankilaan? Olisitko vihainen?”
”Rakastaisin. Olisin surullinen, koska tietäisin että sinäkin olet.”
”Ilmiantaisitko minut jos tekisin rikoksen?”
”Auttaisin sinua ymmärtämään, että sen oikean ratkaisun tekeminen ja poliisille ilmoittautuminen olisi sinun kannaltasi se paras vaihtoehto, vaikka joutuisitkin vankilaan.”
”Häpeäisitkö minua?”
”En, saattaisin hävetä tekoasi sinun kanssasi”

Mun maailmassa lapsella ei ole velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan, vaan vanhempana mulla on velvollisuus. Velvollisuus on ruma sana, kuin jotakin ikävää. Minä saan olla läsnä, minä saan kasvattaa, osallistua, rakastaa. Minä saan kuulla sen kiukun ja raivon, saan koska haluan olla lapselleni se kaikkein turvallisin ihminen maailmassa, se jolle voi sanoa ja kertoa ihan mitä tahansa, se joka ei koskaan petä, se johon voi luottaa. Se jonka suojissa voi oppia luottamaan itseensä ja omiin kykyihinsä, kasvaa vahvaksi ihmiseksi.

Se on iso tehtävä – toivottavasti vanhempana pystyn siihen.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän