Siirry pääsisältöön

rinnakkaiset todellisuudet


Mua odotti aamulla sähköpostissa kirje mutsilta. Mä osasinkin odottaa jotakin tällaista kun se eilen ei vastannut puhelimeen kun M sille soitti, ja mäkin siinä sivussa tietty... vaikka mä en antanut sen pilata mun riemukasta sunnuntaiaamua on mun kuitenkin tavalla tai toisella ruodittava tätä asiaa. Normaalisti kirjeeseen tietysti vastataan kirjeellä tai soitetaan tai... mutta tässä kirjeessä tähdennettiin ettei kyse ollut keskustelunavauksesta vaan yksipuolisesta omien kokemusten erittelystä tai ehkä ennemminkin mun kokemusten mitätöimisestä. Fair enough... kirjoitan ajatukseni siis päiväkirjaani.

Mun ensimmäinen reaktio oli nauraa, niin posketon se kirje oli alkaen aloituksesta jossa mutsi oli nähnyt unta jossa kuolema oli pyytänyt sitä deitille ja sen jälkeen hän oli alkanut miettimään ja päätti kirjoittaa mulle kuinka kamala lapsi mä olen - kiitos!

Elämä on aina subjektiivista ja meillä jokaisella on siitä oma kokemuksemme ja usein käy niin ettei ne kokemukset kohtaa toisiaan, yksi puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Toinen näkee ruusut ja toinen ne ruusujen piikit. Mitä mutsiin tulee musta tuntuu, että me ollaan eletty jossakin rinnakkaisissa todellisuuksissa tai sit me ei vaan puhuta samaa kieltä, ei lainkaan – ja se taas saa mut miettimään että kannattaako tätä enää jatkaa... jos molemmat vain loukkaa toisiaan niin eikö silloin kannata antaa periksi ja todeta että ehkä on parempi näin, annetaan olla. Keskity sinä äiti poikaasi, minä keskityn nyt omaan perheeseeni.

Oliko mun lapsuus kokonaisvaltaisen onneton? Ei. Onko lapset pärjänneet vastaavanlaisissa perheissä? Varmasti? Onko mulla yhtään hyvää ja ihanaa lapsuusmuistoa? Montakin. Tunsinko olevani hyväksytty ja rakastettu ilman ehtoja? En. Mä kasvoin ilmapiirissä jossa kaikkea leimasi suorittaminen, suoriutuminen ja pelko. Mun piti olla tietynlainen ja mahtua tiettyyn muottiin ja minähän mahduin, mutsi oli tyytyväinen ja sen ystävät ihaili meidän ihanaa suhdetta. Mä oli pikkuvanha ja viihdyin aikuisten seurassa, oli kivaa kyläillä mutsin ystävien luona ja kuunnella kun ne jutteli, pienempänä halusin mukaan, isompana en uskaltanut tehdä muutakaan kuin mennä mukaan. Mä pelkäsin, pelkäsin että se suuttuu ja se pelko väritti mun jokaista liikettä. Mutsin viha oli armotonta ja niin se on vieläkin, mä olen vaan vähitellen oppinut pyyhkimään sen myrkyn pois itsestäni.

Kun mä olin kuusitoista, mä lähdin viettämään iltaa mun hyvän ystävän kanssa. Halusin mennä Espalle niin kuin kaikki muutkin teki, mä en saanut sinne mennä ja valehtelin. Me juotiin ensin pullo viiniä puokkiin ja sen jälkeen mun ystävän faijan konjakit – edelleen, tänä päivänäkään en juo mitään konjakkiin vivahtavaakaan – jossakin vaiheessa yötä saavuin kotiin, myöhässä, ympäripäissäni, vaatteet oksennuksessa... hohdokas ilta. Mutsi oli ovella vastassa ja ansaitusti raivona, käski mut nukkumaan ja ilmoitti et aamulla puhutaan. En taitanut uskaltaa edes sammua kun niin pelkäsin aamua. Seuraavana päivänä mutsi sanoi mulle että jos tämä koskaan enää toistuu hän heittää mut pihalle, en epäillyt hetkeäkään... se ei toistunut – ikinä. En uskaltanut mennä luokkabileisiin, en mennyt vanhojenpäivänbileisiin, en penkkareihin, en mihinkään – en uskaltanut. Olisin halunnut olla samanlainen kuin muut, juhlia ja opetella elämistä, käydä ravintolassa väärillä papereilla – en uskaltanut. Tehokas kasvatusmenetelmä, tavallaan... toimiva ainakin, minä pelkäsin, minä tottelin.

Kun mä halusin muuttaa pois kotoa, opiskelupaikan saatuani, keräsin rohkeutta useamman päivän ennen kuin uskalsin ehdottaas sitä mutsille ja olin onnellisen hämmentynyt kun sillä ei ollut mitään sitä vastaan. Kuin pehmitykseksi lupasin kyllä edelleen käydä perjentaisin siivoamassa... se siivoaminen loppui vasta kun tapasin L:n ja L sanoi mun puolesta mutsille että ehkä se vois siivota itse oman kotinsa. Mutsi hankki siivoojan.

Teini-ikäisenä ja vähän aiemminkin mä häpesin mun perhettä. Mä häpesin sitä että mun isäpuoli oli alkoholisti. Mä häpesin ja pelkäsin kun se toi juopporemppansa meille, mä inhosin sen kavereita, muita juoppoja. Mä häpesin sitä että meillä kävi vuoroin poliisi ja ulosottomies ovella. Ei se ollut kovin auvoista lapsuutta ja nuoruutta, olisin halunnut muuta – niin varmasti mutsikin. Mutsi piti kulissia pystyssä, meillä on kaikki hyvin ja elämä ihanaa, koskaan ei saa kenellekään kertoa mitään muuta.

Kuten mutsi kirjoittikin, meillä kaikilla on kaikenlaisia kokemuksia lapsuudesta, hyviä ja huonoja ja monesti niitä kokemuksia pystyy aikuisena katsomaan etäämmältä ja näkemään syy-seuraussuhteita. Näin mullakin. Mä ymmärrän miksi moni asia oli niin kuin oli ja miksi monet asiat tapahtuivat niin kuin tapahtui. Mä ymmärrän että vanhempana mutsi halus pitää mut turvassa ja pelko ja alistaminen olivat siihen tehokkaita keinoja. Ei mua koskaan kukaan fyysisesti siis uhkaillut, siitä mutsi oli ylpeä, henkinen väkivalta voi vaan olla niin monin verroin pahempaa. Vihaanko mä äitiäni niin kuin se kirjeessään väittää? En, viha on kuluttava tunne ja se ei kannata. Ei mun tarvitse vihata. Mä en vaan ymmärrä, mä en edelleenkään ymmärrä miksi se toimi niin kuin toimi, tai siis ymmärrän ja en ymmärrä – ennen kaikkea en vielä nelikymppisenäkään pysty sitä hyväksymään. Miksi joku haluaisi alistaa omaa lastaan?

Se että mun subjektiivinen kokemukseni eroaa äitini kokemuksesta ei tee minusta valehtelijaa. Se ettei hän muista sitä mansikkainsidenttiä on ymmärrettävää, se nyt oli vaan lausahdus muitten joukossa. Mä kuitenkin muistan sen vallan hyvin. Se ettei se muista mitään muutakaan on pelottavaa, se ei muista mitään niistä asioista jotka on tapahtuneet niin että L:kin ne muistaa – mä valehtelen... Mä muistan miten me istuttiin Kellokoskella perheterapeutilla ja mutsi syytti mua valehtelijaksi. Mä muistan miten se syytti mua valehtelijaksi mun omahoitajalle ja mä muistan miten se sanoi hoitavalle lääkärille, että mä esitän anoreksiaa saadakseni huomiota... kyllä mä vaan aika huomiohakuinen sitten olen.

Niin tai näin meillä on ne kaksi rinnakkaista todellisuutta ja alan kallistua siihen mitä L aina sanoo, vahingollisista ihmissuhteista ei kannata pitää kiinni kynsin hampain. Mä olen yrittänyt koska se on mun äiti.


Kommentit

  1. ei ole todellista.. nyt heität sitä sun äitiäs kengällä ja unohdat koko tyypin. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän. Mutta jotkut ihmiset ei osaa kuin myrkyttää ja parasta silloin pitää ne erossa myrkyttämästä sun perhettä. olet ihmeellinen nainen. voimia!!!
    j

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos J! Mä oon TAAS kerran vakaasti päättänyt tehdä just niin, ottaa totaalisen pesäeron... siitä kun ei seuraa muuta kuin pahaa mieltä, yhtään kenellekään.

      Poista
  2. Voi sun mutsi taas...
    Se on totta että asioilla on aina enemmän kun yksi puoli, mutta joopajoo. Varmasti on oikeasti omasta mielestä aina huolehtinut susta parhaalla tavalla. Mutta en voi kun miettiä että teillä ei taida kemiat kuitenkaan kohdata? Siis huh, huh.

    Ei ole helppoa luopua ihmissuhteista. Varsinkaan kun on omasta äidistä kyse.
    Kamalasti voimia ja tsemppiä!

    / Älskling


    ps. Eiköhän ne lääkärit ja terapeutit huomannut mistä kiikasti kun äippä kertoo tuollaisia mielipiteitä. Antoi vastauksen ihan itse pyytämättä. Et ole huomionkipeä. Liian kauan pärjännyt ennenkun oli pakko saada apua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, huomashan ne ja nauroi sen ulos ja sen jälkeen kertoi mulle ymmärtävänsä mun ongelmakenttää vähän paremmin ;)

      Poista
  3. ^^no mut ainakin siinä sit auttoi sua, kun näytti lekureille sun isoimman ongelman, eli itsensä:D No, joo ei ole leikin asia. Mutta en mä kyllä ymmärrä, et miten sun kantti kestää tuollaista edelleen. Olen pahoillani. Uskon, että olisit ollut hyvä äiti omille lapsillesi ilman tuollaista kohtelua, mutta nyt ainakin ymmärrät, kuinka ihana olet.

    Mä en itse usko vihaan ja siihen, että hävittää ihmisiä (varsinkaan perhettä) elämästään. Ja ehkä kuitenkin lapsille on hyvä, että on ne kaukana (tässä tapauksessa iso plussa) olevat isovanhemmat. Ja ehkä lapsiesi kautta äitisikin pystyy osoittamaan rakkautta sinuun tavalla jota ei sinulle suoraan koskaan suonut. Mutta mä oonkin pullomössöpositiivari, joten en sano muuta kuin että, ihailen sinua suuresti ystävä kallis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassahan sä olet, mutta kun vuosi toisensa jälkeen tulee turpiin ei enääö tiedä mitä tehdä. Ja toisaalta en mä tiedä millä mä ylläoidän isovanhempain ja lasten välistä suhdetta kun mulla ei ole mitään suhdetta eikä tulis pieneen mieleenikään lähettää lapsia sinne vaikka lomalle, ei nyt ja tuskin myöhemminkään.

      Poista
  4. Olen tosi pahoillani sun puolesta, että sun ja äidin välit ei näytä paranevan. Se on raskasta. Mä olen katkaissut jossain kohtaa elämääni välit n. 1,5 vuodeksi äitiini. Se oli meille molemmille tärkeä juttu, vei eteenpäin, auttoi irtautumaan epäterveestä symbioosista. Äiti on aina äiti, mutta samalla sekin on ihminen muiden joukossa ja jotenkin sen kautta kohtaaminen voi ollakin joskus helpompaa kuin varsinaisesti äitinä kohtaaminen. Voimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viisaista sanoista. Jos se vaan antais mun katsoa sitä ihan vaan ihmisenä ja taas vastavuoroisesti pystyis näkemään mut vertaisenaan...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...

toisenlainen äitienpäivä

Tämä teksti piti kirjoittaa ja julkaista jo miltei viikko sitten – äitienpäivänä. Piti kirjoittaa äitiydestä, elämästä meidän perheessä ja siitä miten ihani mun lapset on, mutta kuten usein käy, elämä heitti kapuloita rattaisiin ja teksti jäi kirjoittamatta. Moni muukin asia jäi tekemättä, moneksi päiväksi. Tästä ei kuitenkaan tule kirjoitus koronasta. Särky alkoi jo perjantaina, ajattelin hammassäryksi ja kiroilin. Kiroilin koska hammaslääkärit on kiinni eikä ne nyt muutenkaan ole ihan mun parhaita kavereita. Kiroilin koska hammassärky tarkoittaa juurihoitoa ja tässä maassa juurihoito ja sen päälle laitettava kruunu maksaa helposti tuhansia taaloja, jopa vakuutuksen kanssa. Otin kipulääkkeen ja toivoin että tilanne poistuisi itsestään. Arvannette... ei se poistunut. Siinä vaiheessa kun mukaan tuli päänsärynpoikanen ja tunsin miten mulla on kuvitteellinen otsatukka otsalla, ja takaraivo tuntui siltä että joku olisi tukistanut lujasti, ja silmäkin tuntui kummalliselta kerroin asiast...