enkeleitä matkassa

Tänä iltana kiitän Jumalaa. Olen kiitollinen siitä että seurasin omaa vaistoani ja soitin lääkäriin neljältä. Soitin vaikka järki yritti sanoa et mennään aamulla jos tarvii... Olen kiitollinen siitä että sain ajan, ja siitä että sain sen ajan meidän omalle lastenlääkärille. Sille joka tuntee mut ja meidän lapset. Sille joka tuntee meidät niin hyvin ettei se käännytä kotiin, vaan tietää että mä oon siellä syystä... No, tänä iltana - siinä vaiheessa kun me siellä oltiin – oli jo syytäkin olla. Oli kiire.

Pieni elämä on hauras. Se on hauras vielä silloinkin kun se on melkein neljä...

Iltapäivällä me käytiin pyöräretkellä. Me pelattiin pelejä ja kaikki oli hyvin. Hain M:n koulubussilta ja mua vastassa oli kalpea pikkumies. Se halus syliin ja mä kysyin siltä onko se taas istunut lämppärin edessä... ei ollut. Kuumetta oli tässä vaiheessa vasta 38.2C. Olin vähän hullu ja ylihuolehtivainen ja varasin sen lääkärin, mies pysyi sylissä. Puolisen tuntia myöhemmin lukema oli 38.6C. Vähän ennen lääkäriin lähtemistä tajusin että se sammaltaa, ajattelin että se johtuu kuumeen nopeasta noususta – O ei yleensä kuumeile.

Lääkärissä sairaanhoitaja mittaa sen hapetustason, 91, 92, 91, 91, 92... Siinä vaiheessa kun lääkäri tulee huoneeseen mun on melekin mahdotonta pitää sitä enää hereillä. Se puheesta ei saa mitään selvää, ja lääkärin on vaikeeta kuulla hengitysääniä. Alle minuutissa se hengittää Ventolinea... kerran, kaksi, kolme, neljä –annosta. Neljännen jälkeen puheesta saa taas selvää ja silmätkin pysyy auki.

Me ajetaan kotiin apteekin kautta. Kotona kuume on reippaasti päälle 39C. Tarjoilen sille mehujäätä, antibiootteja ja ibuprofeiinia... kymmeneltä hengitellään taas avaavaa, ja kahdelta, ja kuudelta, ja taas kymmeneltä...

onneksi ei tartte nousta autosta, ja reseptikin menee lääkäristä suoraan apteekkiin ja odottaa meitä valmiina