Siirry pääsisältöön

jälkimaininkeja

Soitan ja jätän viestin. Lähetän sähköpostin. Soitan seuraavaan numeroon. Jätän seuraavalle viestin. Selaan netin sivustoa ja lähetän sähköpostin. Soitan seuraavaan numeroon ja jätän viestin. Vihdoin joku vastaa. Puhun pitkään, saan muutaman nimen lisää listalleni ja toivonkipinän. Etsin koiranpentua. Saisin koiranpennun ajamalla lähimmälle Humane Societyn toimipisteelle. Saisin sen tänään. Mutta sen pitää olla oikeanlainen, meille sopiva. Samanlainen kuin Koira.

Aamulla laitoin kaikkien kolmen opettajalle sähköpostia. Kerroin viikonlopun tapahtumista ja siitä että todennäköisesti surua käsiteltäisiin myös koulussa. Lapsen surua kun ei voi laittaa hyllylle odottamaan sopivaa hetkeä.

Kolme lasta pitää kiinni elämänsyrjässä vahvasti. M:n surua on kivuliasta katsoa, ja Koiran kuolema poikii luonnollisesti kysymyksiä elämästä yleensä. M:n suru on vahvaa, se nukahtaa mun syliin Koiran panta kädessään. Se mättää jannuja turpaan ja sanoo että sillä on vaan niin paha olla. O suree omalla tavallaan, hiljaa ja läheisyyttä hakien, haen sen koulusta ja se sanoo ensimmäiseksi et oli ihan tyhmää, että kaikki tuntuu ihan tyhmältä ja mikään ei ole kivaa. K:n surun tragikoomisuudelle omistan oman kappaleensa.

K käsittelee asiaa puhumalla. K käsittelee monia asioita puhumalla, ahdistusta se käsittelee... hmmm... kyseenalaisesti. Iltapäivällä löydän yläkerrasta nahkasohvan johon on viritetty pystyyn kymmenkunta tauluneulaa, ne se sai siitä yläkerran loftin lasten piirustuksille tarkoitetusta seinätaulusta. Tiedän että sitä ahdistaa. Se puhuu loputtomasti ja tauotta. Se toistaa uudestaan ja uudestaan samoja asioita: ”Koira on kuollut. Meidän Koira kuoli. Se on kuollut, eläinlääkäri kuoletti sen. Me ostetaan uusi koira.”  Se on ensimmäinen asia minkä K kertoo jokaiselle jonka se kohtaa; ”Meidän koira on kuollut. Se kuoli. Eläinlääkäri kuoletti sen ja nyt me ostetaan uusi koira.” Olen kuullut tän hokeman varmasti satoja ellen tuhansia kertoja. Lauantaina eläinlääkäriasemalla sanoin eläinlääkärille että jannu on autisti, oli pakko sanoa koska muuten K:n mantra olis kieltämättä saattanut vaikuttaa pelottavan tunteettomalta; ”Kuoleeko se oikeesti? Kuolettaako eläinlääkäri sen? Koska se kuolee? Saanko mä nyt uuden koiran? Kuoleeko se nyt? Joko se kuoli? Viedäänkö me se kotiin kun se on kuoletettu? Miten se pääsee sinne omenalehtoon kun se on kuollut?” Se on K:n tapa käsitellä asiaa ja tuo kieltämättä pieniä mustan huumorin pilkahduksia meidän muiden elämään, K:n surun totaalinen epäsovinnaisuus.

Tiputettuani viimeisen kolmikosta koululleen istun autossa ja itken. Haluan ajaa eläinlääkäriasemalle silittämään kuollutta Koiraa. Hillitsen itseni ja ajan omalle lääkärilleni verikokeeseen. Laitan ystävälle tekstarin, pyydän kahville ja sanon ettei musta ole menemään nyt kotiin, kohtaamaan sitä ettei siellä ole ketään vastassa, ei edes peiton alla. Me istutaan kahvilla ja jutellaan kunnes on aika hakea K koulusta. K:n kanssa me ajetaan meidän omalle eläinlääkäriasemalle, kerron että Koiran voi nyt poistaa rekisteristä, se on kuollut lauantai-iltana. Ilman noita kolmea tyhjyys olis tyhjempää - pelottavaa. Nyt meillä ei onneksi ole koskaan ihan hiljaista.


Soitettuani jokaisen numeron listaltani palaan editoimaan kuvia ja kirjoittamaan. Kirjoittaminen on terapeuttista, editoiminen liki meditatiivista. 


Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi27. huhtikuuta 2015 klo 21.13

    Rakkaitten menettäminen raastaa ja lisän asian raskauteen tuo se, että meillä näissä autismiperheissämme on usein mukana porukalla myös sitä tunnetiloihin juuttumista. Voi olla keskimääräistä vaikeampaa päästä asian yli ja jatkaa tavallista arkea. Mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa.

    Mun autisminkirjon esikoiseni joutui kohtaamaan rakkaan isänsä menetyksen kuusi-vuotiaana ja nuorempi jannu taaperoiässä. Kyllähän pojat kovasti surivat kuten minäkin. Mutta ajan kanssa siitä toivuttiin kuitenkin. Nyt meillä on suruaika juuri äkillisesti ja yllättäin kuolleesta rakkaasta veljestäni ja koville taas ottaa. Itseäni kuitenkin helpottaa ajatus, että toivuimmehan miehenikin kuolemasta , joten kyllä tästäkin vielä noustaan.

    Voi olla, että kokemus Koiran kuolemasta ja se kuinka lapsetkin kuitenkin sitten siitä selviävät ja suru tulee laantumaan ja lieventymään, tulee auttamaan kokemuksena toipumisesta, kun joskus tulevaisuudessa hekin joutuvat kokemaan vielä suurempia menetyksiä kuten me kaikki ihmiset joudumme vielä tässä ajassa.

    Voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa28. huhtikuuta 2015 klo 10.10

      Osanotto teidän paljon suurempiin suruihin. Koiran kuolema on lapselle hyvä tapa opetella surun käsittelemistä niitä elämän suurempia suruja varten. Niin kulunut kuin se vanha sanonta onkin, on se myös totta; "aika parantaa haavat"

      Poista
    2. Anonyymi28. huhtikuuta 2015 klo 10.38

      Kiitos Yksis. Kyllä tuo sanonta tosiaan onneksi pitää paikkansa.

      Poista
  2. Jutta28. huhtikuuta 2015 klo 3.39

    Näin on, kuten edellinen kirjoittaja sanoi. Tämä suru on suurin tunnettu ja auttaa sen suuremman käsittelyä. Elämä on matka.

    VastaaPoista
  3. Heli28. huhtikuuta 2015 klo 4.59

    Osanottoni Koiran kuoleman johdosta. Rakkaan menettäminen on aina raskasta.

    Törmäsin tässä juuri Britta Teckentrupin kirjaan The Memory Tree (suom. Muistojen puu), joka käsittelee kuolemaa, surua ja sitä miten kuollut jää elämään ystäviensä muistoihin. Poikani päiväkodissa oli luettu kirjaa, joten kävin juuri lainaamassa sen, koska se oli selkeästi tehnyt poikaani suuren vaikutuksen, vaikkei aihe meille nyt ajankohtainen olekaan. Todella kaunis ja koskettava kirja, ehkä siitäkin olisi apua Koiran kuoleman käsittelyyn lapsille? Ainoa negatiivinen asia tuossa kirjassa oli eufemismin "vaipua ikiuneen" käyttäminen kuolemisen sijasta.

    http://www.amazon.com/The-Memory-Tree-Britta-Teckentrup/dp/1408326337

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa28. huhtikuuta 2015 klo 10.11

      Kiitos vinkistä, taidan heti metsästää meille tän kirjan. Meilläkin on puhuttu kuolemasta kuolemana, ikiunet ja nukkumiset kun on ihan tavallisellekin lapselle vähän häilyviä käsitteitä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...
Lähetä kommentti
Lue lisää

toisenlainen äitienpäivä

Tämä teksti piti kirjoittaa ja julkaista jo miltei viikko sitten – äitienpäivänä. Piti kirjoittaa äitiydestä, elämästä meidän perheessä ja siitä miten ihani mun lapset on, mutta kuten usein käy, elämä heitti kapuloita rattaisiin ja teksti jäi kirjoittamatta. Moni muukin asia jäi tekemättä, moneksi päiväksi. Tästä ei kuitenkaan tule kirjoitus koronasta. Särky alkoi jo perjantaina, ajattelin hammassäryksi ja kiroilin. Kiroilin koska hammaslääkärit on kiinni eikä ne nyt muutenkaan ole ihan mun parhaita kavereita. Kiroilin koska hammassärky tarkoittaa juurihoitoa ja tässä maassa juurihoito ja sen päälle laitettava kruunu maksaa helposti tuhansia taaloja, jopa vakuutuksen kanssa. Otin kipulääkkeen ja toivoin että tilanne poistuisi itsestään. Arvannette... ei se poistunut. Siinä vaiheessa kun mukaan tuli päänsärynpoikanen ja tunsin miten mulla on kuvitteellinen otsatukka otsalla, ja takaraivo tuntui siltä että joku olisi tukistanut lujasti, ja silmäkin tuntui kummalliselta kerroin asiast...
7 kommenttia
Lue lisää