Siirry pääsisältöön

hetken kadutti



Neljäkymmentäneljä ei ole vanha. 44 ei oikeastaan vielä ole ikä eikä mikään. Lapsuudenystävä synnytti männä viikolla esikoisensa, 42-vuotiaana, koulutoveri samoin – esikoisensa - päälle nelikymppisenä. Jo aikaa sitten päätin vakaasti kohdata vanhenemisen merkit ylpeydellä, katsoa ryppyjä rakkaudella ja kunnioituksella, merkkeinä eletystä elämästä ja karttuneesta kokemuksesta. Harakanvarpaat silmien ympärillä, vuosien tuomat juonteet suupielissä ja ne syvät uurteet otsassa, ne ovat osa mua enkä koskaan ole toivonut niitä pois.

Oma äitini kävi ensimmäisessä kauneusleikkauksessaan jo kauan ennen kuin minä olin kouluikäinen, jo kauan ennen kuin täytti itse kolmekymmentä. Nuoruuden ylläpitäminen, oman itsensä muokkaaminen, omien sanojen mukaan paremmaksi, oli kiinteä osa elämää. Illuusion luominen. Nipistetään sieltä, vedetään tuolta. Oli kalliita rasvoja ja seerumeita, oli kauneudenhoitoon sisäisesti nautittavia kapseleita. Kasvojen kohotuksesta puhuttiin jo ennen kuin kukaan oli kiinnostunut kohottamaan, en tiedä kohotettiinko koskaan vai ei. Äiti on aina ollut kaunis. Ikäistään nuoremman näköinen. 

Ehkä siksi oma suhtautuminen on niin toisenlainen, ehkä lempeämpi, ehkä rakastavampi. Ehkä siksi haluan uskoa ettei mun tarvitse pitää kiinni nuoruudesta, että voin päästää irti ja anna vuosien vyöryä vastaan. Luen kirjoituksia botoksista ja fillereistä, jokainen tehköön kuten haluaa, minä en halua. En myöskään halua luoda lapsille kuvaa siitä että vanheneminen rumaa, että sitä pitää ehkäistä ja välttää. Vanha ihminen on kaunis. Mummi oli kaunis. Vanhuus on kaunista.

On helppoa sanoa että olisin harmaa jos hiukset harmaantuisivat, olen saanut geenit joiden mukana hiuksissa ei vielä ole hopeaa. Ilman väriä ne olisivat edelleen sellaiset – maantienharmaat. Ottaisin mieluummin sen hopean. Jos kuitenkin harmaantuu jo kolmikymppisenä, en tiedä olisinko harmaa vai värjäisinkö, Fredde kantaa omaa harmaataan ylpeänä, on aina kantanut. Poikain kummisetä sen sijaan värjää vähäiset harmaansa piiloon. 

Ikääntymisen merkit on ollut helppoa ottaa vastaan, paperinen iho käsissä, naururypyt silmissä ja kasvojen juonteet. Tänään katsoin itseäni huomaamatta tabletin tarjoamasta peilistä ja kuin varkain huomasin rypyt kaulassa. Käänsin päätä ja katsoin toisesta kulmasta, siinä se oli, ryppyistä, veltostunutta ihoa. Muistin naistenlehtien jutut kaulan, ja dekolteealueen ihon hoitamisen tärkeydestä, kollageenivalmisteista ja ikuisesta nuoruudesta. Peilasin taas toiselta kulmalta ja pohdin että apteekin rasvat yhdistettynä dermatologien tekemään hypoallergeeniseesn puhdistusgeeliin kantaa satoaan, en ole hoitanut ihoa sillä intesiteetillä mitä naistenlehdet ja kosmetiikkavalmistajat haluaisivat. Mulla on vain perusvoiteita ja pesuainetta. Olisko mulla rypytön kaula jos olisin käyttänyt happoja ja kollageenia, en tiedä. Ehkä. 


Hetken kadutti. Sitten ei enää. 44 on vielä nuori, vaikka kaulassa oliskin ryppyjä. M pyytää mua piirtämään sen kanssa muotokuvia. Kumpikin piirtää kuvan itsestään. M ihailee ja sanoo että mä piirrän hyvin, se sanoo että kyllä sä oot tosi kaunis.

keski-ikäisen naisen kaulassa on velttoa ja ryppyjä

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

koulushoppailua amerikan malliin (osa 1)

Silloin joskus kauan aikaa sitten… siis oikeesti kauan aikaa sitten olin aloittelemassa abivuotta Helsingissä. Kukaan ei puhunut mistään muusta kuin kirjoituksista ja ehkä yliopistosta. Siinä opinahjossa jota minä kävin oli silloin 80-luvun loppupuolella olemassa tasan yksi yliopisto. Ihan jokainen meistä oli jatkamassa opintojaan Helsingin Yliopistossa, sitten kun sinne joskus pääsisi. Ainakin siltä se silloin tuntui. Todellisuudessa moni jatkoi lukiosta Helsingin Yliopistoon, muutama piti välivuoden tai kaksi. Joku luki ensin itsensä yo-merkonomiksi, muutama haki lastentarhanopettajaopistoon ja kai kaksi uskalsi lähteä pois Helsingistä. He lähtivät Mikkeliin opiskelemaan MBA-tutkintoa.  Tänä syksynä oma tyttäreni aloittaa täällä viimeistä vuottaan high schoolissa. Oikeasti hän opiskelee pian jo toista vuotta collegessa ja tulee valmistumaan lukiosta kädessään myös Associates Degree. Associate's Degree on Yhdysvalloissa tarjottava kaksivuotinen korkeakoulututkinto, jota suoritetaa...

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...