may God bless us all

Olen lukenut useammankin blogikirjoituksen Yhdysvaltain vaalituloksesta. Yksikään kirjoittaneista ei asunut Yhdysvalloissa. Vaalitulos on ravistellut koko maailmaa, eikä vähiten meitä täällä. Miltä elämä näyttää vaalien jälkeisenä päivänä demokraattikaupungissa? Mitkä ovat tunnelmat? Oliko kaikki sittenkin suurta bluffia? Se selvinnee aikanaan. 

Suomen Yhdysvaltain suurlähetystö lumisateessa marraskuun 8. 2016

Nämä oli – noin pääsääntöisesti – valkoisen, kouluttamattoman miehen vaalit. Oli ne koulutetunkin, mutta valkoisen, valkoisen miehen vaalit. Poikkeuksiahan mahtuu aina ja kaikkialle. Jos Hillary olis ollut Howard, olisko tulos ollut toinen? Se on ihan mahdollista. Yhdysvallat ei ollut valmis naispresidenttiin. Oikein tai väärin, niin se vain oli.

Mutta ne tunnelmat täällä vapaamielisessä Seattlessa. Kaupungissa jossa niin tasa-arvoinen avioliittolaki, marijuana kuin eutanasiakin ovat arkipäivää. Kaupungissa joka on kirjava kuin syksyinen vaahtera, ja jonka lentoa siivittävät niin Microsoft, Amazon, Google kuin Boeing. Mistä täällä tänään puhuttiin, ja mihin sävyyn.

Hävittiinkö tässä vaalit? Ei, tai siis joo, mutta onhan niitä nyt hävitty ennenkin. Nyt puhutaan paljon isommista asioista. Puhutaan siitä että puolet tämän maan kansalaisista on julkisesti saanut oikeutuksen rasismilleen. Se on saanut luvan syrjiä ja luokitella toisen ihmisen sen perusteella mihin toinen uskoo, ketä se toinen rakastaa, minkä värinen tai kumpaa sukupuolta toinen ihminen on. Me puhutaan siitä. Me puhutaan siitä että eilen illalla kristitystä valkoisesta heteromiehestä tuli parempi kuin kaikista niistä muista, niistä jotka poikkeavat tästä määritelmästä. Se. On. Pelottavaa. Se on surullista. Mellakoitsijat Seattlessa ovat vihaisia. Pettyneitä siihen että tässä maassa on niin paljon ihmisiä jotka käsi sydämellään uskovat siihen että on ihan okei kiusata ja syrjiä. Kaupungin pormestari on jo viitannut kintaalla vaalitulokselle - virallisessa lausunnossaan ilmoittanut meidän pysyvän samana kuin ennenkin, silläkin uhalla että liittovaltio vetäisi rahansa pois. Tässä kakussa on siniset reunat (Hillary) ja punainen (Trump) sydän, ne siniset reunat on ajatuksellisesti niin kovin kaukana siitä täytteestä. 

Päivän päällimmäisin tunnelma oli ällistys. Kukaan ei ihan aikuisten oikeesti kuitenkaan uskonut että niitä joiden mielestä tämä on parempi ratkaisu olis enemmän kuin meitä toisinajattelijoita. Tunnen kymmeniä republikaaneja itseni mukaanlukien, jotka äänestivät tätä vastaan. Tunnen kolme ihmistä jotka äänestivät tämän puolesta. Yksikään näistä kolmesta ei ole kommentoinut vaalitulosta mitenkään. Ei sanallakaan, viikkojen uhon ja hehkutuksen jälkeen. Kaduttaako? Toivottavasti. Mutta niin makaa kuin petaa ja nyt me kaikki sit maataan tässä, samalla patjalla seuraavat neljä vuotta. Meni syteen tai saveen.

Vääräleukakolleega afganistanista murjaisi aamulla ensimmäiseksi että hän kävi jo aamulla ostamassa hiusvärin, siniset piilarit on tilauksessa ja nimi on tästä eteenpäin Chris.  Moni totes että raksaduunareilla riittää ainakin hommia kun ne pykää sitä muuria meidän ja Meksikon väliin. Joku toivoi että keskitysleirillä olis kuitenkin wifi. Nappasin kuvan aamun lohtudonitseista, ja Darius – uus pomo – aloitti päivän toivottamalla kaikille: ”May God bless us all on this day, and the ones to come.”

Huomenna on torstai. Sitten tulee perjantai ja lauantai. Elämä jatkuu. Meidän omassa pienessä kuplassa kaikki on kuitenkin edelleen ihan samanlaista. Yhtä kirjavaa ja värikästä, avointa, ystävällistä ja toista ihmistä kunnioittavaa. Meillä on edelleen eutanasia, marijuana ja seksuaalinen tasa-arvo. Kaukana siellä jossakin on se toisenlainen amerikka. 

Joulukuussa me mennään edelleen Pähkinänsärkijään.