Kun puhelin
aamulla herättää linnunlauluun tuntuu erilaiselta. Väsyttää niin kuin ennenkin,
on pimeää ja makuuhuoneessa on niin kylmä että nenänpää tuntuu kohmeiselta.
Mutta sen sijaan että nousisin ja keskittyisin poistamaan niin Martan kuin
itseni makuuhuoneesta äänettä hapuillen vaatekappaleita pimeydessä samalla
näyttäen koiralle käsimerkein ettei se saa vielä liikahtaakaan, jään makaamaan
aloilleni. Kuuntelen itseäni, kuuntelen ympärilläni olevaa pimeyttä ja halaan
vieressäni nukkuvaa lasta. Kuiskaan sen korvaan: ”Hyvää huomenta rakas, on
koulupäivä.”
 |
| Ensihätään ompelin niille pipot vanhasta autotallista löytyneestä fliseenjämästä. |
Ulkona on kirpeä
pakkanen. Sellainen eteläisen Suomen tavanomainen tammikuu -9C. Mutta me ei
olla Suomessa. Me ollaan Seattlen suburbiassa missä tammikuun alun
keskilämpötila on +8C. On kylmä. Me ei harrasteta talviurheilua vuorilla, eikä
meillä ole vaatteita tähän keliin. Meidän lapset ei ymmärrä mitä tarkoittaa
että ulkona on oikeesti kylmä. Ne ei ymmärrä miksi päähän pitää laittaa pipo
tai käteen hanskat. Ne ei ole koskaan eläneet ilmastossa jossa sellaisia olis
tarvinnut ja kaikella todennäköisyydellä saattaa hyvinkin olla että ne on aikuisia
ennen kuin tämä toistuu, edellinen kerta kun oli joskus 50-luvun alkupuolella.
 |
| Omat ja naapurin kakarat. |
Ajan laumani
kouluun sen sijaan että me käveltäis bussille. Ajan koska en halua että ne
seisoo kylmissään ensin pysäkillä ja sen jälkeen koululla niissä
puolivillaisissa talvireleissään, niissä joita suomalainen äiti katsoisi
pääkallellaan ja sen jälkeen toteaisi salaa kaverilleen ettei noista ole yhtään
mihinkään, eivät raukat edes tiedä miten pukeudutaan talvikelillä. Matkalla
poimin kyytiin naapurin pojan, niitten auto on jäätynyt ja isä seisoo
paljainvarpain sandaaleissaan päivittelemässä hankalaa tilannetta meidän
osuessa kohdalle.
 |
| Aamulenkillä |
Me totutellaan
tähän uuteen elämänvaiheeseen yhdessä. Ensimmäisenä aamuna opin että jos päättää
ajaa lauman kouluun ei Ollipolli voi istua apukuskin puolella, koska sillä
menee tuhottoman kauan päästä ulos autosta. Samana iltäpäivänä opin ettei ne
todellakaan halua askarrella udestaan äitiytensä löytäneen mutsin kanssa, vaan
relata pelaamalla Xboxia. Tättiksestä tuntuu kummalliselta että mä olen kotona.
Kentsulla on ikävä Freddeä. Kuinka monta kertaa mä tulenkaan kuulemaan että,
pappa aina... tai pappa ei koskaan.
Tiistaina jätin
kulkukorttini esimieheni pöydälle. Suljin oven takanani ja itkin. Matkalla
autotalliin hiljaiset kyyneleet valuivat pitkin poskia ja siinä vaiheessa kun
istuin autoon en enää kyennyt hillitsemään sellaista mukanaan vievää
kokovartaloitkua. Istuin autossa, pyyhin räkää takinhihaan ja itkin. Itkin kun
ajoin ja itkin vielä kun pysähdyin autotalliin. Fredde avasi auton oven ja uusi
aalto surua ryöpsähti valtoimenaan rinnuksille. Se talutti mut sisään, avasi
pullon shampanjaa ja sanoi: ”skåålaa nyt kuitenkin, vanhan loppu ja uuden alku,
miten vaikea tahansa”
 |
| Metsässä ei ole lunta. Vanhat, jättimäiset kuuset kasvavat niin tiheinä ettei lumi pääse maahan saakka. |
Keskiviikkona
itkin ja nauroin tuntojani terapeutille. Miten kummallista ja pelottavaa on
olla välitilassa, kolmen koululaisen kotiäiti, työtön. Ja miten onnellinen olen
siitä että kuitenkin osasin, pystyin ja kykenin asettamaan niiden kolmen
tarpeet omieni edelle. Kyllä. Minä rakastin omaa työtäni ja varmasti tulee pian
taas työ jossa saan päteä, loistaa, olla taitava ja kokea olevani korvaamaton.
 |
| Metsän ja lumen rajalla |
Nyt on kuitenkin
aika huippua olla taas kotona aamulla, kuiskata sen korvaan: ”Huomenta rakas,
on koulupäivä...” Olla vastassa taas iltapäivällä, laittaa yhdessä ruokaa,
käydä lenkillä, kahvilla, fysioterapiassa ja pestä pyykkiä – mitä luksusta! Ostin
paperisen kalenterin. Uskalsin viimeinkin sanoa ääneen ettei elektroniset kalenterit ole mua varten.
 |
| Puhdas sivu |
Kommentit
Lähetä kommentti