ekat kännit ja muita etappeja elämässä

Onko teillä testamentti? Kysyjä on naapuri. Me istutaan iltaa takapihan tulilla ja jutellaan niitä näitä, elämästä, lapsista ja siitä että kaukana ollaan, sillä Michigan on täältä katsottuna melkein yhtä kaukana kuin Suomi. Ei maantieteellisesti, mutta henkisesti. Kysymys testamentista sisältää muutakin kuin talon ja rahat, oikeastaan sen pääasiallinen sisältö on lapset ja mitä niille tapahtuisi jos me molemmat kuolisimme ennen lasten täysi-ikäisyyttä. Ilman testamenttia kun lapset huostaanotettaisiin ja hätäsijoitettaisiin. Naapurin perhe miettii samanlaisia asioita, sillä vaikka Michigan on Yhdysvalloissa, on se lapsille tuttu vain lomamatkoista mummolaan. 

Kun testamenttia tehtiin Tättiksen syntymän jälkeen oli ajatus se että jos meille jotakin tapahtuisi, lapset lähtisivät Suomeen, olihan omakin ajatus silloin että jos Fredde kuolisi, lähtisin takaisin ja aloittaisin elämän siellä uudestaan. Noh, yhdeksän vuotta on pitkä aika, ja ajatus siitä että lapset joutuisivat tragedian keskellä vielä maailman toiselle laidallekin, maahan jota eivät tunne ja jonka kieltä eivät puhu, tuntuu suoraan sanottuna aika järjettömältä. Niin tuntuu ajatus siitäkin että pakkaisin kipsuni ja kampsuni ja lähtisin. Koti on täällä. Ystävät on täällä. Mihinkäs minä täältä lähtisin. Niin että on meillä testamentti, mutta pitäishän sitä kai vähän muokata. Tällä hetkellä suunnitelma on pysytellä hengissä tai vähintäänkin olla kuolematta traagisesti ja yhtäaikaa.

Niin että hengissä pysytään, tehdään töitä ja vanhetaan yhdessä, ja jos toi Fredde tosta nyt päättäis vaihtaa parempaan malliin, niin mihinkäs tästä lähtis.

Mutta lähdetään kuitenkin siitä ajatuksesta että meidän neljännesvuosisatainen liitto ei lähde natisemaan, ja jonakin päivänä me jäädään yhdessä eläkkeelle. Eläkesäästöjähän me ollaan kerätty jo se viisitoista vuotta ja valtioneläkekin on jo pulkassa ja kumpikin saa sieltä mitä sitten siinä vaiheessa kullekin maksetaan, jos yhtään mitään. Medicare kun on perinteisesti ollut aika kannattamatonta touhua ja lopputulemana on ihan mahdollista että siinä vaiheessa kun me oltais sitä kassaa kaivamassa on rahat loppu.

Tässäkö me tönötetään? Katsotaan kun omat ja naapurin lapset kasvaa ja muututaan vähitellen vanhuksiksi jotka kuokkii tätä samaa pihaa lopulta rollaattorin kanssa. Lapset ja lapsenlapset käy kyläilemässä ja mä paistan niille lettuja. Kuulostaa idylliseltä, mutta varmaan kuitenkin on todennäköisempää että me muutetaan jonnekin, mutta minne? Minne me muutetaan on vielä vähän työnalla, mutta eiköhän se jossakin täällä ole, todennäköisesti jopa samassa osavaltiossa, tai voishan se ehkä olla tossa naapurin puolella, mutta täällä kuitenkin.

Ei huono vaihtari eläkkeelle.

Ja kun kuolo kuitenkin väistämättä jonakin päivänä korjaa on edessä jonkinlainen hautaaminen. Meillä on kummallakin sukuhautamme Helsingin Hietaniemessä, siellä ne makaa, isoäidit, famot, isä ja moni muu. Meille sinne ei tarvitse säästää tilaa, ja olishan se melkoinen härdellikin lähteä meitä sinne viemään – edes tuhkana purkissa. Lähin hautausmaa on tossa alamäkeä kaupunkiin, rautakaupan, Fedexin ja Costcon väliin jäävällä tontilla, ja siihen Hietaniemeen tottuneella, on vähän vaikeeta ajatella itseään lepäämässä siinä tien varressa. Onhan täällä hienojakin hautausmaita montakin, mutta lähin on siinä.

Koska meidän lapset on, no,  meidän lapsia, on meillä keskusteltu autossa myös erilaisista hautaustavoista ja hautaamisen vaihtoehdoista. Aikansa pohdittuaan ne kaikki kolme tuli siihen lopputulokseen että on vähemmän makaaberia tulla poltetuksi kuin madonsyömäksi. Kunhan ensin varmistivat ettei se polttaminen satu kauheesti. Ne oli myös yhtä mieltä siitä että se maahan hautaaminen tuntuu ahdistavalta ja näinpä päätyivät kysymään äidiltään miten tämä haluaa tulla haudatuksi. Vastasin että ihan ensin en todellakaan halua mitään helkkarin kallista arkkua. Toisekseen hautajaisten pitää olla niin iloiset kuin hautajaiset nyt voi olla, shampanjaa ja hyviä muistoja, mieluiten saa nauraa kiitos. Ja joo, polttakaa pois ja sirotelkaa mereen, eikä mitään hautapaikkaa mihinkään vaan kynttilä tai valokuva jossakin takanreunalla, sellainen minkä voi kätsästi pakata mukaan jos muuttaa, ei mitään kiviä missään, sellaisia joitten luokse on joku velvollisuus palata.

Täällä vois olla hyvä levätä.

Tässä vaiheessa yksi takapenkillä itkee koska aihe on niin kovin surullinen. Mä naurahdan etten mä nyt ihan heti ole ajatellut kuolla, ensin pitää nähdä miten ne kasvaa aikuisiksi, valmistuu kouluistaan, menee töihin, löytää puolison ja saa toivottavasti myös lapsia. Tättis muistuttaa että ekat kännit kans, ja mä meinaan ajaa ojaan. Siis täh? Miksi ekat kännit? Eihän me Fredden kanssa olla koskaan edes humalassa. – No kun lapset ei voi juoda alkoholia, niin siksi mä vaan.

Ajatus tähän kirjoitukseen lähti toisesta blogista. Sen jutun voit lukea täältä.