tee-se-itse lasten kanssa

Perjantai-iltapäivänä istun Tättiksen luokassa pyöreän pöydän ääressä. Mulla on seurana neljä lasta ja mun tehtävä on saada ne rakentamaan sanakirja niitten kirjoitusvihkon loppusivuille. Helppoa kuin heinänteko – tai sitten ei.

Esittelen ensin mallikappaleen ja jokainen saa katsoa sitä ennen kuin aloitetaan. Ajatukseltaan tää systeemi muistuttaa sellaista entisajan puhelinmuistiota.

Eka ohje, laske kolmetoista paperilehteä vihkon takakannesta alkaen. Ensimmäisellä on viidennellä sivulla piirustus. Toisella jotakin muuta. Opettaja neuvoo leikkaaamaan tai repäisemään käytetyt sivut pois. Teen työtä käskettyä lasten kanssa ja me palataan laskemaan kolmeatoista lehteä takakannesta.

Toinen ohje, taita jokainen sivu niin että siihen syntyy kaksi kolumnia. Näytän mallia. Vain yksi neljästä ymmärtää mitä niitten pitäis tehdä. Muille näytän kädestä pitäen mitä tehdään.

Kolmas ohje, leikkaa ekan sivun – se kolmastoista sieltä takakannesta – laidasta suorakulmio joka on marginaaliviivanlevyinen ja päättyy ensimmäiseen poikkiviivaan yläreunasta katsottuna. Näytän jokaiselle kädestä pitäen mitä leikataan ja mistä, ja piirrän vielä lyijärillä niille merkitkin.

Neljäs ohje, leikkaa toka sivu niin että yläreunasta laskettuna jää jäljelle kaksi poikkiviivaa. Kaksi lapsista leikkaa tokan sivun samoin kuin ensimmäisen ja homma niin sanotusti pissii. Haen teippiä ja liimaan leikatun palasen takaisin.

Periaatteessa tää homma jatkuu kunnes aakkoset on käytetty... kaksi kirjainta jokaiselle sivulle, 26 kirjainta eli 13 lehteä. Mutta kun yksi laski sivut kuitenkin väärin ja siltä puuttuu kolme viimeistä lehteä. Seuraavalle ei mene jakeluun se että jokainen kerta leikataan pois pienempi palanen kuin edellisellä kerralla, ei vaikka piirrän sen vihkoon lyijärillä leikkausviivat.

Puolitoista tuntia myöhemmin 29:stä lapsesta 9 on saanut homman tehtyä, mä tarvitsen oluen enkä edelleenkään voi käsittää miten ihmeessä tää oli näin monimutkainen tehtävä. Jossakin vaiheessa totean että lyijäri voittaa kuulakärkikynän. Sanon sen koska kahdeksan lasta yhdeksästä on onnistunut säätämään ne välilehtien aakkoset tavalla tai toisella. Muistutan niitä että edelleen viittäkymppiä lähestyvänä luotan lyijykynään.  Useampi ei osaa laskea kolmeentoista edes usealla yrittämisellä sillä ekasta kerrasta opin sanomaan että tarkistakaa, tarkistakaa, tarkistakaa että niitä sivuja on kolmetoista. Mut kappas kun niitä olikin vaan yhdeksän, tai kaksitoista tai kahdeksan. Nostan jälleen kerran hattua alakoulun opettajalle istuessani omien käsieni päällä jotten vaan näppärästi ja äkkiä tekis tätä hommaa lapsukaisten puolesta.

Perjantai-iltapäivät Tättiksen luokassa on kuitenkin ihanaa vaihtelua työarkeen.