yksi niistä

Pieni tyttö istuu pulpetissaan ja nyppii sormiaan, näen että se yrittää kovati pidättää kyyneleitä ja peittää harmistuksensa siinä onnistumatta. Opettaja rientää apuun ja kysymään mikä on hätänä, kuuntelen vähän kauempaa sillä vaikka olen luokassa en halua puuttua ja osallistua, tiedän että näitä on aika usein. Tyttö sanoo että sen naapurin paperit ovat hänen pulpetillaan, hänen työtilassaan. Opettaja sanoo että eihän se haittaa jos ne tulee puolentuumaa pulpettien rajojen ylitse. On ahdasta, kaikilla pulpetillaan tehtävään liittyvät viisi monistetta, kaikkien paperit on vähän naapurin pulpetilla. Pieni tyttö ei enää kykene pidättämään kyyneleitään ja purskahtaa vuolaaseen itkuun, opettaja katsoo muhun ja mä kävelen luokan halki... Tai ei se enää mikään pieni ole, se on jo niin iso ettei sen enää kai pitäis näin kauheesti moisesta hermostua, ei kukaan muukaan kärsi niistä naapurin papereista, mutta mun lapseni kärsii. Lopulta tilanne ratkeaa niin että se pieni tyttö siirtyy papereineen pienryhmäpöytään tekemään ryhmätyötä itsekseen. Kyyneleet kuivuvat poskille ja elämä jatkuu.

Muutamaa minuuttia myöhemmin se itkee taas. Kysyn siltä mikä nyt on hätänä ja huutaa kuiskaamalla että toi nainen väittää että hänellä on tehtävät tekemättä... se on väärässä! Se nainen on tytön luokkatoverin äiti ja mun ystävä. Äiti katsoo mua kysyvästi, mä kysyn mitä tapahtui ja se kertoo että tytön sammakopäiväkirjasta puuttui hypoteesiin liittyvät kysymykset. Äiti kuiskaa mulle ettei hän tarkoittanut mitään pahaa. Nyt tyttö ei enää kuiskaa, se huutaa: “Mutta kun mä olen tehnyt ne! Sä olet väärässä.” Toinen äiti näyttää hämmentyneeltä, vähän säikähtäneeltäkin. Mä sanon ettei tää ole sen vika, ettei tää oikeesti liity nyt siihen päiväkirjaan yhtään mitenkään. Tytöllä menee alle minuutti kun se kopio opettajan kysymykset omaan päiväkirjaansa. Tilanne on ohi.

On pitkäperjantai. Edessä on pääsiäinen ja viikon kevätloma. Pientä tyttöä ahdistaa pääsiäinen. Sitä ahdistaa loma. Sitä ahdistaa se ettei maanantaina mennä kouluun ja ettei ole ihan tarkkaa mielikuvaa siitä miten seuraavat päivät kulkee. Ahdistus vyöryy yli äyräitten ja purkautuu kyyneleinä ja harmistuksena kesken koulupäivän.

Lauantaina me lähdetään tanssitunnin jälkeen retkelle automuseoon. Muut kävelee edeltä sisään museoon kun mä jään autolle päästämään Martan pissalle ja puen sille työvaatteet. Martta tulee mukaan museoon. Museon kassalla kohtaan seuraaven tilanteen. Tyttö kieltäytyy laittamasta ranneketta koska se ei pidä siitä miltä rannekkeet tuntuu. On museovirkailijan vuoro näyttää hämmentyneeltä. Lopulta meillä kaikilla on ranneke. Tyttö kulkee meidän perässä jupisten itsekseen. Muistutan sitä että tämä paikka on hänen isänsä paratiisi, että ehkä meidän kaikkien pitäis suoda Freddelle mahdollisuus ihailla mittavaa autokokoelmaa, että tyttö kestää kyllä hetken. Tyttö pyytää isältään anteeksi, mutta samaan hengenvetoon muistaa kuitenkin sanoa että ranneke tuntuu pahalta ja että hänestä automuseo on ihan tyhmä paikka eikä hän oikeastaan halua yhtään olla siellä. Sellainen puolittainen anteeksipyyntö.

Muutamaa tuntia myöhemmin me ollaan lautassa matkalla takaisin kotiin. Jannut juoksee lautan tyhjällä ulkokannella kilpaa. Niillä on kivaa. Ne nauraa ja ajaa toisiaan takaa, hyppii ja nojaa tuuleen. Niitten isä naurahtaa että kerrankin ne tekee jotakin sellaista mikä ei ole kiellettyä. Sitten tulee se hetki kun pojat tulee vähän liian lähelle ja ennen kuin ehdin estää tyttö ojentaa jalkansa ja kampittaa veljensä täydessä vauhdissa. Poika lentää nenälleen karkeaan liukuestepinnotteeseen. Mulkaisen tyttöä, poimin itkevän pojan syliin ja istun penkille. Tytön isä jää puhumaan tytölle. Lasin läpi näen miltä tyttö näyttää. Sitä ei kaduta yhtään. Umpimielisenä se katsoo varpaitaan kun sen isä yrittää saada sen ymmärtämään että olis voinut käydä pahasti, että se olis voinut lyödä päänsä, että se olis voinut katkaista kätensä. Tyttö jää nojaamaan lautan kaiteeseen kun isä tulee katsomaan poikaansa. Poika istuu mun sylissä nyyhkyttäen ja hokee ettei hän ollut tehnyt siskolle yhtään mitään. Katson isää kysyvästi, se vastaa mun katseeseen sanomalle että tyttö sanoi ettei se tiedä miksi. Kai niillä oli vaan  liian kivaa keskenään.

Tämä sama tyttö rakastaa isäänsä ja veljiään. Se pärjää koulussa loistavasti ja kantaa kotiin huikeita arvosanoja. Se harrastaa tanssia. Sillä on ystäviä. Se osaa rakastaa ja olla hellä. Se on herkkä, se on rohkea, se on kaunis ja älykäs.

Yksi vajaasta kahdestasadasta (1:189) tytöstä saa autisminkirjon diagnoosin. Tutkimusten mukaan tyttöjen autismi on alidiagnosoitua koska tyttöjen autismi poikkeaa poikien autismista. 

Autisminkirjon tyttöjen leikki ja kiinnostuksen kohteet eroavat autistisista pojista. Tyttöjen kiinnostuksenkohteet muistuttavat enemmän neurotyypillisten ikätovereitten kiinnostuksenkohteita: Autismin yhdeksi tunnuspiirteeksi luetaan usein mielikuvitusleikkien puute, se kuitenkin pätee harvemmin tyttöjen kohdalla. Tytöillä on myös kyky peittää autistiset piirteet opitulla käytöksellä. Tytöillä pakonomainen tarve lukea ja etsiä sääntöjä ja säännönmukaisuuksia sosiaalisessa elämässä, on huomattavasti yleisempää kuin autistisilla pojilla.

Murrosikä on luonnollisesti haastavaa aikaa monille lapsille, mutta se on erityisen vaikeaa autismikirjon tytöille. Useat heistä pärjäävät vielä ala-asteen yksinkertaisten ystävyyssuhteiden maailmassa, mutta seinä tulee vastaan ala-asteen lopussa ja yläasteelle siirryttäessä, kun he astuvat tyttöjen välisen ilkeilyn ja flirttailun ja seurustelun hankalaan ja hienovaraiseen maailmaan.Tästä meilläkin on jo saatu esimakua ja sosiaalisten suhteiden haasteet ovat korostuneet tänä kouluvuonna.

Tosiasiassa arvellaan ettei tyttöjen autismi ole yhtään sen harvinaisempaa kuin poikien. Koska autismi ilmenee tytöillä usein eritavalla kuin pojilla, monet tytöt jäävät vaille diagnoosia ja tarvitsemaansa tukea.

Autismiliitto kirjoittaa tyttöjen autismista loistavasti. Voit lukea artikkelin täältä.