kyllä se tästä

 

Eilen illalla istuin pimenevässä syysillassa meidän lähipubin terassilla. Sade ripotteli teltan kattoon ja ohitse ajavat autot murisivat liikennevaloista lähtiessään. Oli kylmä, eikä se olut asiaa oikeastaan helpottanut, kaksitoista-astetta ei ole varsinainen terassikeli ja pubin propaanilämmittimistä oli kaasu loppu. Mukaan matkaan otettu peitto ja päässä oleva pipo lämmittivät. Mutta siinä me oltiin, ensimmäistä kertaa miltei kahdeksaan kuukauteen tavattiin kasvokkain, ulkona ja etäällä toisistaan, mutta tavattiin kuitenkin. Sisällä pubissa taisi istua yksi rohkea asiakas olusensa kanssa, talon toisen sivustan terassilla kaksi seuruetta etäällä toisistaan.

 

Kahdeksan kuukautta on pitkä aika pitää yhteyttä ystäviin puhelimitse. Kahdeksan kuukautta on hetkittäin tuntunut ikuisuudelta. Poikien toisen kummitädin olen näiden kuukausien aikana tavannut kahdesti, ulkona ja etäisyydellä. Näihin kuukausiin mahtuu lasten valmistujaisia ja uuteen kouluun lähtöjä. Siihen mahtuu työpaikkoja ja niiden vaihtoja, sairastumisia ja sairaudesta toipumisia. Peruutettuja juhlia. Suuria onnen ja ilon hetkiä joita ei saanut jakaa läheisten kanssa, siinä missä surua ja huoltakin.

 

Tämä vuosi on ollut erilainen. Hetkittäin on tuntunut siltä ettei me mitenkään mahduta tähän taloon ja että kaikki ratkeavat liitoksistaan. On riidelty ja äyskitty ja sitten taas aloitettu alusta, rakastettu ja tehty yhdessä asioita. Elämä on kuitenkin löytänyt oman, uudenlaisen uomansa tässä maailmassa jossa kovin moni asia on toisin kuin silloin ennen. Siihen vanhaan ei liene paluuta koskaan, miltä maailma näyttää sitten joskus, sitä voi vain arvailla, mutta luulisin että kasvomaskit ovat tulleet jäädäkseen ja samoin kuin Aasiassa niitä tullaan käyttämään talvisaikaan julkisilla paikoilla. Jonkinlainen versio etäkoulusta lienee myös arkipäivää myös jatkossa, ei näin kuin nyt, mutta vaihtoehtona tavalliselle koululle. Siihen viittaa jo sekin että koulupiiri on palkannut rehtorin virtuaalikoululle.

 

Tuntuu ihanalta törmätä ruokakaupassa ystävään, vaihtaa pikaiset kuulumiset ja nähdä ihan kasvokkain vaikka maskin takaa. Se on suorastaan juhlavaa tässä maailmassa josta sosiaalinen kanssakäyminen ja läheisyys on kuristettu pois. Ensi torstaina syön ystävien kanssa keittoa etänä. Jokainen keittää oman soppansa, leipoo leivän ja kaataa lasiin juoman, sitten syödään - yhdessä. Erikseen.

 

Suomalaiset pyristelevät vastaan. En voi, en halua, ei voi pakottaa... maailma pysähtyy, kaikki loppuu. Ei pysähdy. Ei lopu. Minä lupaan. Maskiin tottuu - myös työpaikalla. Elämä jatkuu ja yritykset hakevat sellaiset toimintamallit jotka ovat mahdollisia. Niin on tehty täällä. Niin tapahtuu myös Suomessa.