Jos toivoa saisin…
toivoisin ainakin muutaman tunnin lisää vuorokauteen. Ainakin kaksi, tai ehkä
neljä. Että ehtis kirjoittaa kaikki ne ajatukset jotka kulkevat jatkuvana
virtana, että saisi ne sanottue ennen kuin ne häviävät seuraavien ajatusten
alle. Tiivistän monta ajatusta yhteen...
 |
| Charles The Clown |
Pojilla oli
synttärit. Nelisenkymmentä lasta, joista kolmisenkymmentä tuntemattomia.
Niitten tuntemattomien vanhemmat, ne jotka reippaasti esittäytyi olevansa sen
ja sen äiti tai isä. Kun vielä tietäis kuka niistä kaikista on Isaac tai Zoey
tai Bella tai Luke. Ja ne vanhemmat jotka oli helpottuneita siitä etten
minäkään tuntenut kuin ne muutamat. Muistin taas sen Hesarin jutun, sen siitä
Laura Tarkasta, siitä naisjohtajasta jolla oli aikaa vain työlleen. Katsoin
Mollya. Molly on naisjohtaja. Molly on GM maailman suurimmassa softafirmassa,
ehkä sellaiset kolme Laura Tarkkaa. Sillä oli silti aikaa olla poikansa kanssa
mun lasten synttäreillä lauantaina, ja maanantaina se lähti niitten kanssa
eläintarhaan. Joku silloin sanoi että naiset on kateellisia toisilleen tai
ettei naiselle suoda menestystä. Vähä mitään. Olen edelleen sitä mieltä että Laura Tarkalla
on Laura Tarkalle liian vaativa työ, ettei se ehdi olla myös vapaalla ja
viettää aikaa läheistensä kanssa. Molly ehtii ja sillä on aikaa. Molly on jees. Mollylla on satoja alaisia ja aika paljon vastuuta.
 |
| pinata |
Sitten tulee
kesäkuun kuudes. Tulee meidän Tuomaksen syntymäpäivä. Vuosi vuodelta muisto on
kauempana. Se tuntuu edelleen kipeänä, ja kun katson sinne kauas nousee kivun
muisto kyynelinä silmiin. Muistan taas kerran olevani se äiti joka on myös
menettänyt lapsen. Laitan päivityksen naamikseen, nykyään jo myös siksi että
pelkään unohtavani. Pelkään turhaan, kyllä minä muistan. Muistan sen aina.
Minkälainen sää silloin oli. Muistan
mitä mulla oli päällä kun itkin Fredden olkaa vasten uutisten jälkeen. Muistan
sen valon ja ne tuoksut. Ei sitä unohda koskaan, ja silti päivitän, etten
unohtaisi. Etten unohtaisi kolmatta poikaani. Tuomasta.
Päivää myöhemmin
lähden aamulla töihin. Aikaisin. Ennen kuin kukaan herää. Lähtiessä moiskautan
pusun Fredden poskelle ja onnittelen sitä. Yhdeksäntoista vuotta. Töissä yks
sanoo että me ollaan oltu naimisisssa ehkä viisisataa vuotta. No melkein –
yhdeksäntoista. Se on paljon. Silloin kun me mentiin naimisiin moni muisti
kertoa kuinka moni avioliitto päättyy eroon. Kukaan ei muistuttanut miten moni
ei pääty. Minä olen ollut Freddeni kanssa yli puolet elämästäni, ja jos ne
lapsuusvuodet lasketaan pois lähennytään jo kolmea neljännestä. Tänään me
juhlitaan juomalla shampanjaa ja syömällä nachoja. M meni partioon. Yhdeksääntoista
vuoteen on mahtunut isompia ja pienempiä juhlia, eikä se rakkaus yhdestä
arkisesta tiistai-illasta mihinkään kutistu.
Huomenna on ihan
tavallinen keskiviikko.
 |
| me syödään lounasta kattoterassilla |