eilen

Mitä kulkee mielessä tänään... aamukahvia juodessa – taas – ja lasten melutessa jossakin taustalla. Tuokiokuvia eilisestä tai ehkä enneminkin ajatuksia jotka niistä hetkistä nousee.

Aamulla pieni tyttö ihmispaljoudessa, vieraassa paikassa, vieraitten ihmisten keskellä. Se painautuu muhun kiinni kaksin käsin hakien turvaa, kunnes mä löydän sille paikan lukea kirjoja – yksin ja hiljaisuudessa. Hetkeä myöhemmin me ollaan joulujuhlassa ja se samainen pieni tyttö painautuu kiinni tuoliinsa, yrittäen saada mahdollisen suuren osan kehostaan kosketuspintaan tuolinsa kanssa... mä muistutan sitä siitä, että pitää puhua niin ettei muut häiriinny. Kun ihmiset taputtaa esitysten jälkeen se peittää korvansa ja sanoo liian kovalla äänellä – ”too loud”. Oikeastaan ensimmäistä kertaa mä olin itse tilanteessa, jossa M:n erilaisuus ei jäänyt epäselväksi yhdellekään lähellä istujalle.

Myöhemmin se esiintyy iloisesti mun ryhmän lasten kanssa, M tykkää esiintyä. Sen jälkeen se ei enää peitä korviaan taputusten aikana, taputettiinhan sillekin kun se esitti. Samalla se ikäänkuin rakentaa itselleen sellaisen kuplan jossa on M ja minä. Sen kuplan sisällä se istuu kahvipöydässä kaikkien niitten vieraitten ihmisten ympäröimänä, hirveässä hälinässä – yksin -  ja on kuin paikalla ei olis ketään muuta. Sillä on keino pärjätä, mä olen ylpeä.

Illalla mä istun nojatuolissa pieni koira sylissäni, ei meidän Koira, vaan olen ystävän luona, ystävän nojatuolissa. Tästä pienestä otuksesta huokuu kiitollisuus siitä, että se on päässyt uuteen maailmaan... saanut ihan oikean kodin, rakkautta ja hyviä ihmisiä. Sen elämällä on ollut toisenlainen alku. Se on syntynyt jossakin roskiksen takana ja elänyt elämänsä ensimmäiset kuukaudet kadulla, taistellut selviytyäkseen. Enää sen ei tarvitse. On lämpöä, ruokaa ja rakkautta, vain ystävällisyyttä. Osaisipa itse olla samalla tavalla kiitollinen siitä mitä on saanut.

Siellä ystävän luona illalla, sellainen eläinkortti kehoittaa mua pitämään itsestäni parempaa huolta. Muistuttaa ettei kukaan voi keskittyä vain toisten hyvinvointiin menemättä itse rikki. Se neuvoo myös päästämään irti ristiriitaisista ja kuluttavaista ihmissuhteista. Sitä olen tämän syksyn harjoitellut. Ei ole helppoa päästää lopullisesti irti siitä ainoasta äidistään, minä opettelen.

Aamulla nousen viimeisenä ja kun viimein hiivin alkakertaan kohtaan maailman kauneimman näyn... mun omat ihmiset.