Siirry pääsisältöön

onko niitä sittenkin kaksi?

Elämä tuntuu oikeesti toimivan niin että kun yhdestä kohtaa lieka löysenee, se toisaalla kiristyy...

Me vanhemmat, ja sen terapeutit - ne kaikki kahdeksan – ollaan vierestä katsottu ja ihmetelty miten meidän tytär on keskellä muutosta. Se on sosiaalinen. Se tervehtii ja hyvästelee. Se pitää puoliaan, kieltäytyy. Se osallistuu ja ehdottaa, on mukana keskusteluissa ja ottaa toiset huomioon. Se puhuu, taukoamatta. Se puhuu kaikkialla ja kaikesta. Autossa se oli L:lle luetellut kaikki osaamansa suomenkieliset sanat; joulupukki, kakka, kesämaissi, moi, kotikauppa, afrikantähti, kippis... sen jälkeen se laskin L:lle espanjaksi kymmeneen ja kävi läpi myös ne kaikki muut espanjansanat jotka kuuluu sen sanavarastoon.  Se on iloinen ja hyväntuulinen. Se on rohkea ja vihdoinkin myös edes vähän innoissaan koulustaan. Kaiken muun lisäksi se syö. Siis se oikeesti syö. Syömisterapiassa se söi parilalla paistetun kinkku-juustoleivän, kotona kierrepastaa ja jauhelihakastiketta, lounaaksi maapähkinävoileivän karviaismarjahillolla. Huomiseen syömisterapiaan se on valmistautunut tonnikalasalaatilla.  Me seistään hiljaisina vieressä ja ihmetellään, yritetään olla sanomatta yhtään mitään, tai ainakaan mitään sopimatonta. 

rankan terapiaputken jälkeen M rentoutuu lajittelemalla Duploja


No niin, M:n kohdalla siis helpottaa... asiat järjestyy ja elämä jatkuu. Ihan niin kuin sen kuuluukin.


K tuntuu sen sijaan voivan koko ajan vaan huonommin ja huonommin. Se ei pysy hetkeäkään paikallaan, se on agressiivinen, tappelee ja riehuu. Se saa hillittömiä raivareita – siis raivareita ylitse normaalin kolmeveen tahdonilmauksen - eikä terapiakaan tunnu auttavan. On helppoa nähdä että sen on paha olla. Terapeutit yrittää miettiä ratkaisuja, kokeilee yhtä ja toista... kerta kerran jälkeen me palataan siihen kohtaan ettei ole kysymys pelkästä sensorisen integraation ongelmasta. Mistä on kyse? Kukaan ei osaa sanoa... Onko se sittenkin autisminkirjolainen? Onko sillä se ADHD? Onko sekin niin ahdistunut – ahdistuneisuushäiriö – ettei kertakaikkiaan pysy nahoissaan? Se laittaa terapiassa palapelinpalat säntilliseen jonoon, kotona se järjestää sohvatyynyjä... onko se opittua vai sisäsyntyistä? Se ei malta edes syödä, saati istua piirtämään tai leikkaamaan tai muovailemaan muovailuvahalla. Ollaan jopa mietitty että eristettäis se sermillä muista ruokailutilanteissa. Sillä on nyt useamman viikon kokeiltu terapian aikana paineliiviä, sellaista puristavaa vaatetta ja lopulta päätettiin tänään tilata sille sellainen. K kun tuntuu tykkäävän liivistä ja se vähän jopa tuntuu auttavan. Se halus pinkin ja pinkin se myös saa... mä lähinnä toivon et siitä on apua. Mietin että otan K:n tilanteen esiin kun lokakuussa mennään M:n kanssa autismiklinikalle, jos vaikka saatais se ammattilaisen katsottavaks... ehkä jopa testeihin. Vuosi sitten olin ihan varma ettei meidän K ainakaan ole autisti. Nyt sanoisin että vannomatta paras.


Kuva on osa SPIO:n sivustojen kuvasta. Tällainen liivi K:lle tulee, sitä voi tarpeen mukaan kiristää tai löysentää takapuolella olevista repäisynauhoista ja se on tarkoitettu käytettäväksi omien vaatteitten alla. 

Kommentit

  1. Hienoa, M. :)

    En muista, kommentoinko jo johonkin, mutta ainakin tarkoitus on ollut. Olen seuraillut blogiasi jostain alkukesästä saakka, ja nyt olen päässyt ajan tasalle. Kirjoitat hyvin ja mielenkiintoisista teemoista. Lähipiirissäni ei ole (ainakaan diagnoosin saaneita) autisteja, mutta erityispedagogiikka kiinnostaa mua. Ja myös ulkosuomalaisuus!

    Tein tuon viimeviikkoisen ryöstetyn haasteen, mutta huvittavuudesta en mene takuuseen. :) http://tiikkutuumailee.blogspot.fi/2013/08/i-still-have-nothing-to-say.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot kommentoinut ennekin :) Kiitos hyvästä listasta, ihan samanmoinen kuin omanikin... tavallinen, ja sellaisenaan loistava!

      Kivaa kun luet!

      Poista
  2. Jaahas. On tää gradudementia kyllä hauska. :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

koulushoppailua amerikan malliin (osa 1)

Silloin joskus kauan aikaa sitten… siis oikeesti kauan aikaa sitten olin aloittelemassa abivuotta Helsingissä. Kukaan ei puhunut mistään muusta kuin kirjoituksista ja ehkä yliopistosta. Siinä opinahjossa jota minä kävin oli silloin 80-luvun loppupuolella olemassa tasan yksi yliopisto. Ihan jokainen meistä oli jatkamassa opintojaan Helsingin Yliopistossa, sitten kun sinne joskus pääsisi. Ainakin siltä se silloin tuntui. Todellisuudessa moni jatkoi lukiosta Helsingin Yliopistoon, muutama piti välivuoden tai kaksi. Joku luki ensin itsensä yo-merkonomiksi, muutama haki lastentarhanopettajaopistoon ja kai kaksi uskalsi lähteä pois Helsingistä. He lähtivät Mikkeliin opiskelemaan MBA-tutkintoa.  Tänä syksynä oma tyttäreni aloittaa täällä viimeistä vuottaan high schoolissa. Oikeasti hän opiskelee pian jo toista vuotta collegessa ja tulee valmistumaan lukiosta kädessään myös Associates Degree. Associate's Degree on Yhdysvalloissa tarjottava kaksivuotinen korkeakoulututkinto, jota suoritetaa...

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...