Kysyin eilen
illalla matkalla koiranpentujen leikkideitille M:lta miltä tää nyt sit tuntuu,
siis se että mä oon töissä ja henkäisin vielä samaan lauseeseen että se et mä
olin keskiviikkona illalla päivällisillä klubin kanssa oli tietty vielä oma
lisänsä. Annoin sille vaihtariksi a) on kamalaa b) on jees ja c) molempia tai
jotakin siltä väliltä. Pyysin rehellistä vastausta. Se istui takapenkillä
hiljaa ja kysyi lopulta et haluanko mä ihan OIKEESTI tietää miltä tää tuntuu.
Sanoin et joo, haluan ihan OIKEESTI tietää. Vielä hetken oli hiljaista ja sit
se vastas ihan hiljaa: ”No, mä en oikeestaan edes muista et sä oot nyt töissä.”
Asettuminen
työelämään, ja tähän uuteen arkeen sopeutuminen on ehdottomasti koetellut
eniten allekirjoittanutta, Freddeä ja Marttaa. Takana on vasta kaksi viikkoa.
Arki hakee edelleen uomiaan, etenkin kuin se eka viikko nyt oli kaikin tavoin
muutenkin aika poikkeuksellinen lasten ollessa puolittain vapaalla ja mun
koulutuksessa.
Martta ei
edelleenkään joudu juurikaan olemaan itsekseen kotosalla, mutta mun katoaminen
sen päivistä vie veronsa. Sitä veroa maksetaan kuitenkin ihan hyvissä
merkeissä. Aamuisin se torkkuu lenkin jälkeen mun sylissä samalla kun luen
meilejä ja juon aamukahvia. Illalla sama toistuu uudestaan. Se kaipaa mun kosketusta
ylitse kaiken muun.
Tiistaina tunnelma kotona oli kauniisti sanottuna jännittynyt. Keskiviikkona meni jo paremmin. Torstai
oli jo suorastaan helppo ja tänään on, no – tänään on perjantai. Perjantaisin
kaikki on hyvin. Miksei olis. Perjantaisin avataan tavallista parempi punkku ja
tehdään pizzaa.
Aamulla lapset lauloi koulun talkkarin laulamaa laulua:
Monday is a bummer,
Tuesdays only fair.
Wednesday's getting better,
Thursday's almost there.
But Friday, Friday...
Friday is my favorite day - yay!
 |
| parkkihallin katolla aamuauringossa |
Kommentit
Lähetä kommentti