Meidän lapset kasvaa
vaarallisessa ympäristössä, siitä puhutaan vanhempien keskuudessa paljon, siitä
että nämä lapset kasvavat keskellä yltäkylläisyyttä, hiljaisesti oikeutettuna
sellaiseen mistä monet aikuisetkin vain haaveilevat. Minkälaisia aikuisia
näistä kasvaa?
Seuraan tytärtäni
tavaratalossa jonka toiminta rakentuu puhtaasti asiakaspalvelulle. Se on kasvanut
tässä ympäristössä, se osoittelee kenkämyyjälle tottuneesti ne kengät joita se
haluaa sovittaa ja asettuu sen jälkeen pehmeään nojatuoliin istumaan ja
odottamaan. Pikkutakkiin pukeutunut mies istuu lattialle ja pujottaa ensimmäisen
parin tytön jalkaan. Se auttaa soljen laittamisessa ja pyytää neitiä
kokeilemaan jalkineita kävellen ja juosten. Sen jälkeen kokeillaan vielä viittä paria ennen kuin
lapsi osoittaa pöydällä olevaa mallikenkää ja tokaisee: ”Vielä noi... kiitos.”
Lopulta pieni prinsessa on valinnut itselleen kengät, se pyytää myyjää viemään
ylimääräiset pois ja keskittyy puhumaan meidän kanssa; ”Daddy, will you buy me
these...”
Seuraavaksi se siirtyy
vaateosastolle. Tuttu myyjä kyselee kuulumiset ja ehdottelee tytölle niitä
vaatteita joista tietää sen tykkäävän. Neidin valitsemat vaatekappaleet viedään
sovitushuoneeseen odottamaan sillä välin kun tyttö poimii vielä lisää
sovitettavaa. Kahdeksanvuotias on täysivaltainen asiakas siinä missä aikuisetkin. Kahdeksanvuotias päättää mitä haluaa ja tietää mistä tykkää. Kahdeksanvuotias kuluttaja on tulevaisuutta.
Pidän tärkeänä
että meidän kolmikko huomaa tarjoilijan-kenkämyyjän-vaatemyyjän, että se
muistaa että ne on ihmisiä työssään, että ystävällisyys on tärkeää. Nämä
ihmiset eivät ole näkymättömiä, kiitos on tärkeää, ja silmiin katsominen –
toisen huomaaminen.
M harrastaa
tennistä ja kalliokiipeilyä. Lauantaisin tiputan sen Fredden Audilla tai omalla Bemarilla tennishallille, enkä osaa olla pohtimatta tilanteen tietynlaista absurdiutta. Huomenna sillä on koulussa liikuntapäivä. Se ostaa
itselleen uuden asun liikuntapäivää varten. Kieltäydyn kutsumasta niitä urheiluliiveiksi
– lapsi on kahdeksan – mutta topin, juoksulegginsit ja puseron.
 |
| M ostaa Zellaa. Mä ostan saman merkin naisten mallistosta itselleni urheiluvaatteet. |
Saman tavaratalon
alakerrassa näytelmä toistuu. Tällä kertaa minä osoittelen mieleisiäni kenkiä
ja Sam hakee ne. Sam tuo samalla muutaman muunkin mallin – ihan vain
kokeiltavaksi. Viisitoista vuotta sitten tää systeemi ahdisti mua. Olin
tottunut suomalaiseen itsepalvelukulttuuriin, ja lattialla konttaava myyjä joka
sääti kenkiä mulle sopivaksi tuntui jotenkin ylettömältä. Kaikkeen tottuu. Nykyään
se että Diorin meikkimyyjä soittaa mulle kotiin ja tarjoa uusinta ripsaria
kokeiltavaksi tuntuu ihan tavalliselta – ei miltään.
Mutta meidän
lapset kasvaa tähän. Raha ei silti kasva puissa. Miten ne kasvatetaan
ymmärtämään ettei tämä tule itsestään, ettei heillä automaattisesti ole
syntymäoikeutta tähän, että sen eteen pitää tehdä työtä, ja sittenkin pitää
vielä sattua olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toisaalta mä itse
kasvoin tämän maailman suomalaisen version laitamilla. Fredde miltei sydämessä.
Kun katson omia koulutovereitani, voin todeta että malli pärjäämisestä siirtyy
eteenpäin. Valtaosasta tuli samanlaisia kuin meistä.
 |
| TOMS lahjoittaa jokaisesta myydystä kenkäparista yhden parin kenkiä tarvitsevalle lapselle. Sopii. M katsoo mun kenkäostoksia ja haluaa itsekin korkokengät. Me sovitaan et odotetaan kuitenkin vielä muutama vuosi. Mä olen vähitellen palaamassa korkokenkiin kahdeksan vuoden tauon jälkeen. |