äidin kieli - äidinkieli

Oh baby, what’s wrong honey!!! – I don’t know… kyyneleet valuu pitkin pieniä poskia ja lapsen ahdistus on käsinkosketeltavaa. ”Did something happen at school?”  Itkun tyrskähtelyiden seasta kuuluu surkea vastaus: ”But, I don’t know... I don’t think so, maybe... I just don’t know...” – Come here sweet pea, let’s sit down and talk. You tell me everything, and I’ll listen…” Me istutaan sylikkäin sohvalla, silittelen lapsen hiuksia ja vähitellen itku korvataan sanoilla.

Lapsella on eri äidinkieli kuin minulla ja sen myötä ole itsekin oppinut vähitellen uuden tunnekielen joka on ihan yhtä vahva ja tärkeä kuin suomikin. Toki ne murtaen suomeksi sanotut muutamat lauseet läikähtävät äidin sydämessä, soivat ihan omalla tavallaan, mutteivät kuitenkaan tarkoita enempää kuin se sama soperrettuna mun korvaan lapsen omalla kielellä. Lapsen rakkaus on yhtä lujaa kummallakin kielellä, ehkä lujempaakin lapsen omalla kielellä lausuttuna. Ihan samalla tavalla kuin joskus teininä oli helpompaa sanoa: ”I love you” ja ”minä rakastan sinua” oli ehkä miljoona kertaa vahvempi ilmaisu jota ei poikaystävälle sanottu on se lapsen mielessä toisinpäin.  

Mutta miltä se tuntuu kun lapsi puhuu toista kieltä kuin minä ja Fredde. Miltä tuntuu kun sylissä soperretut itkunsekaiset sanat tulevatkin toisella kielellä. Mä haluaisin sanoa että se tuntuu jotenkin ja joltakin, mutta jos joltakin niin korkeintaan luonnolliselta. Meillä on näin. Meillä on aina – melkein aina – ollut näin. En osaa sanoa koska englanti lakkasi olemasta vieras kieli. Kyllä se sellainen alussa oli, aika pitkäänkin. Sellainen että piti ajatella mitä sanoo ja miten sanoo, opetella kuuntelemaan vivahteita ja ymmärtämään eroja äänenpainossa. Kyllä sellainenkin aika on ollut. Koska se loppui? Sitä en muista. Koska helpotus siitä että sai puhua suomea katosi ja tilalle asettui tunne siitä että sanat ovat hukassa eikä ole ihan varma osaako kuitenkaan ilmaista itseään. Koska kahden kielen navat keikahtivat toisinpäin?

Ehkä se liittyy siihen että mulla on aina ollut kaksi kieltä. Ehkä siksi tähän kolmanteenkin oli helppoa kasvaa. Ehkä siksi rakastaminen tuntuu tänä päivänä ihan yhtä syvältä myös englanniksi. Ehkä siksi lapsen tunteet osaa kohdata lapsen omalla kielellä. Ehkä siksi se että lapsen kieli ei ole se oma ensimmäinen kieli ei tunnu muulta kuin siltä että näin sen kuuluu olla. On Fredden ja mun kieli, ja on lasten kieli. Vain harvoin jos milloinkaan me Fredden kanssa puhutaan englantia sillä meidän kieli, parisuhteen tunnekieli on suomi. Ehkä onkin mahdollista että ihmisellä on monta tunnekieltä, ruotsinkieleen liittyy isä ja famo. Siitä on tullut kaukainen, menneisyyden kieli joka tuntuu kankealta, vieraaltakin vaikka se on aikanaan ollut rakas ja läheinen. Suomenkieli on mun ja Fredden, ja englanti mun ja lasten.

Lohdun sanat löytyvät kummallakin kielellä. Polven naarmuun voi puhaltaa ja pussata molemmilla. Yhtälailla niillä voi samanarvoisesti kohdata surun ja ahdistuksen, rakkauden, onnen, ilon, vihan, kiukun, turhautumisen, tuskan ja pelon. En ole koskaan ollut lapsilleni ”äiti” eikä Fredde ole ollut ”isä, isi tai iskä”. Meidän perheessä on aina ollut mamma ja pappa silloin kun puhutaan oikeista asioista ja samalla tapaa, kuin mutsi ja faija jollakin muulla, on meillä mom ja dad arkisiin hetkiin. Kyllä ihmisellä voi olla monta tunnekieltä.