yövieras

Meillä oli viikonloppuna yövieras. Se että meillä oli joku yökyläilemässä tai että joku on jossakin muualla nukkumassa ei nyt sinällään ole mitenkään kovin poikkeuksellista kolmilapsisessa perheessä, mutta tää oli toisenlainen yökyläily vaikka se päällisin puolin näyttikin ihan samanlaiselta kuin ne kaikki muut. Paitsi että meidän yövieras ei puhu meidän kanssa yhteistä kieltä muutamaa sanaa enempää. Tättistä ei jännittänyt mutta mua kyllä senkin edestä.

Anna on muuttanut tänne meidän lähistölle tammikuun alkupäivinä. Anna asuu tätinsä luona yhdessä isänsä kanssa. Annan täti on taannoin muuttanut tänne Kaliforniasta, asuttuaan sitä ennen itärannikolla. Yhdysvalloissa täti on asunut kolmisenkymmentä vuotta käytyään koulua ensin UIUC:ssa Illinois:ssa ja sen jälkeen Harvard Business Schoolissa. Anna ja Annan isä taas ovat kasvaneet ja eläneet Kiinassa. Sen tiesin jo etukäteen että Annan sisko ja äiti ovat edelleen Kiinassa, miksi Anna ja isä muuttivat tänne kesken lukuvuoden oli mysteeri johon saatiin valoa viikonloppuna.

Anna on kasvanut kiinalaisessa yksityisessä huippukoulussa. Sisäoppilaitokseen tyttö on lähetetty viisivuotiaana ja kaikki minkä täti kertoi kuullosti tällaisesta suomalaisesta pehmovanhemmasta aika hurjalta. Tarinat suurista, pimeistä makuusaleista valvontakameroineen aikuisten loistaessa poissaolollaan, häpäisyyn perustuvasta opetustavasta, paremmuusjärjestykseen asettamisesta, rangaistuksista, pienen tytön paniikista ja ahdistuksesta... katson lasta ja tunnen ihan valtavaa tarvetta ottaa toinen syliin. Anna on täällä koska vanhemmat näkivät miten lapsi kärsi koulussaan. Anna on täällä nyt kun monivuotinen immigraatioprosessi on saatu kuljettua läpi, oleskelulupaa kun joutui odottamaan pitkään. Annan isä opiskelee kieltä kolmella eri kielikurssilla ja tekee töitä supermarketissa, mitä se sitten tarkoittaakaan. Isä lähti mukaan koska niin oli lapselle parempi, rakkaudesta.

Iltalukemista tai oikeastaan kielenopiskelua, vasen sivu on englanniksi oikea mandariinikiinaksi.

Tytöillä on kivaa. Ne piirtää ja tanssii ja tulee loistavasti toimeen keskenään huolimatta Annan vähintäänkin rajoittuneesta englanninkielentaidosta, tai ehkä juuri siksi. Ilman yhteistä kieltä on vaikeaa riidellä. Aamulla tarjoilen sunnuntaiaamiaiseksi pannareita ja pekonia, tyttö katsoo kysyvästi veistä ja haarukkaa, ottaa ne käteensä väärinpäin ja yrittää seurata Tättiksen touhuja siinä onnistumatta. Pannarinpalanen luiskahtaa syliin ja siitä lattialle, Anna näyttää kauhistuneelta ja pyytää nopeasti anteeksi. Hymyilen ja ajattelen että kyllä tää oli ihan mun vika ja tarjoan apua: ”Help?” – Please! Paloittelen ruuan valmiiksi. Anna sanoo kainosti kiitos ja pistelee ruuat poskeensa. Tarjoan lisää pekonia kun se näyttää maistuvan pannareita paremmin. Muistan miten aikanaan suomalainen kansanedustaja päivitteli miten taitava hänen adoptiolapsensa olikaan osatessaan nelivuotiaana syödä puikoilla. Hymyilen ja mietin että jos olisin vaihtanut aterimet puikkoihin en varmasti olisi kohdannut samaa kysyvää katsetta. Yläkerrassa neiti törmää meidän robotti-imuriin ja katsoo sitä pääkallellaan. Se kysyy Tättikseltä hiljaa; what? Osoittaen samalla lattialla kulkevaa laitetta. Kieli loppuu kesken ja etsin netistä Roomban käyttöohjeen mandariiniksi, Anna hymyilee, katsoo mua ja sanoo: ”Aah! Okay.”

Kasvoin itse 70-luvun Helsingissä. Mun kosketus muihin kulttuureihin oli lähinnä Neil Hardwick. Jään miettimään taas kerran mikä rikkaus meidän lapsilla on kasvaa monikulttuurisessa ympäristössä, paikassa jossa kaikki ovat jostakin muualta, Kiinasta, Intiasta, Pakistanista, Keniasta, Puolasta, Michiganistä, Brasiliasta, Koreasta, New Yorkista, Alankomaista, Ranskasta, Iso-Britanniasta, Washingtonista, Irlannista, Etelä-Afrikasta, Oregonista, Japanista, Kuwaitista, Jordaniasta, Kaliforniasta, Ruotsista, Kreikasta... ja listaa voisi jatkaa loputtomiin.