Siirry pääsisältöön

keskiviikko, marraskuun 27. - lapsen luovuus

Tämä ihan pyynnöstä... ne kun kylpi ennen tässä lavuaarista. 



Siis, voitko kertoa mitä te oikein ajattelitte kun päätitte ryhtyä tähän leikkiin? Kaksikko katselee varpaitaan, toista hihityttää edelleen vähän, toinen on jo tajunnut että mutsi saattaa olla aavistuksen hermostunut tapahtuneesta, ehkä siksi että olen ihan suoraan sanonut olevani vihainen, jotta ei jäisi epäselväksi. Miksi? Siihen en saa selvyyttä. Saan anteeksipyyntöjä, halauksia ja lupauksen ettei tämä toistu – ikinä. Hengittelen sisäänpäin, ei siksi etten katkaisi niitten niskoja vaan koska nyt ei ole se hetki kun voi nauraa ääneen. Myöhemmin nauran kyllä pissat housussa Fredden kanssa ja vielä myöhemmin kertoessani tarinaa Kentsun terapeutille. Terapeuttikin nauraa ja toteaa että tämä oli eittämättä paras tähänastisista... lupaan että mulla on kyllä muistojen kirjoissa muutamia muitakin aika hyviä stooreja siitä mitä meidän voimakaksikko on saanut aikaiseksi juhlapyhien aiheuttaman jännityksen siivittämänä.

Jotenkin se aina vaan unohtuu, ihminen kun unohtaa menneet traumat ihan vain pysyäkseen täyspäisenä. Niinpä mulle tuppaa tulemaan nämä kaksikon toilailut aina vähän puun takaa, ja vasta jälkikäteen voin todeta että näinhän se taas oli, päivää ennen tai jälkeen juhlapyhän. Meidän lasten elämä on aika järjestelmällistä. Se on järjestelmällistä koska erityistarpeinen lapsi toimii paremmin ennakoitavassa ympäristössä, ja kun tilanteitten ennakoitavuus ja se järjestys vähenee, impulssikontrolli huononee ja lopputuloksena oli tällä kertaa tarina jonka lupaan kertoa lasteni häissä. Fredde harkitsi sellaista valokuvaa missä jannuille laitetaan lappu kaulaan ja lapussa tunnustetaan töllöntyöt, instassa löytyy kuvia koirista ja kissoista näitten kylttien kanssa. Ei ehkä aja ihan samaa asiaa lapsen kanssa.

Martta taisi olla noin vuoden kun tämä tapahtui.


Ensimmäiset viritykset laitettiin sen piikkiin että meillä oli kaksoset ja, että ne nyt oli pieniä ja ehtiväisiä. Tähän ryhmään lukeutuivat se kerta kun kookosöljystä rakennettiin luistinrata kylppäriin – jannut oli ehkä vuoden. Samaan kategoriaan kuuluu se sunnuntaiaamu kun kaksikko oli herännyt aikaisin ja hakeneet vähän aamiaista ruokakomerosta. Näky oli vaikuttava kun lattialla oli sekasotkuna kaikki vehnäjauhoista kaurahiutaleitten kautta aamiasmuroihin. Siinä vaiheessa kun miehet yllätettiin rysänpäältä ne nautiskeli perunalastuja. Ikää noin kaksi vuotta. Samalla listalla on yläkerran haitankki pyyheliinoista tai se kerta kun Kentsu väritti mustalla tussilla ensin itsensä ja veljensä ja sen jälkeen meidän kermanvärisen nahkasohvan. Myöhemmin tuli se Halloween kun sama jannu leikkasi sohvaan saksilla reikiä. Se oli ensimmäinen kerta kun tajusin ettei juhlat, kuinka hauskat hyvänsä, ja meidän lapset välttämättä sovi yhteen.



Viimeiset parivuotta tilannetta on auttanut se että Kentsulla on useimmiten ollut mukanaan järjen ääni. Se ei suinkaan ole tullut hänestä itsestään, vaan järjen äänenä on toiminut Ollipolli. Varovainen lapsi joka on nähnyt vaaran myös siellä missä sitä ei ole, joka on kuiskannut veljen korvaan että ei tehdä, ei tehdä koska se on vaarallista. Ei tehdä koska voi satuttaa. Ei tehdä koska äiti ehkä suuttuu... ei tehdä. Järjen äänellä on ollut tapana olla tekemättä asioita. Järjen ääni ei ole halunnut ajaa pyörällä, keinua keinussa, kiivetä korkealle, uida tai mennä vesiliukumäkeen. Järjen ääni varmistaa autossa että kaikki istuu turvallisesti ja tarkkailee mun ajaessa auton nopeusmittaria. Olen siis myös ollut aika tottunut siihen että järjen ääni pitää huolta veljen järjettömistä ideoista. Ei, ei ole hyvä ajatus kiivetä katolle. Ei ole fiksua kokeilla voiko kylpyhuoneesta tehdä uima-altaan. Ei ole hyvä ajatus... Ei tehdä.

Missä järjen ääni sitten oli eilen? Järjen ääni osallistui ihan täysin ja meinasi vielä vierittää syynkin toisen niskoille, koska eihän äidille tullut mieleenkään että tämä olisi ehkä saattanut olla yhteistyössä junailtu, saati sitten järjen äänen ideoimaa. Olen edelleen vähän hukassa sen tosiasian kanssa että lapsi joka pelkää sairauksia, bakteereita ja miltei kaikkea, keksi näin käsittämättömän leikin.

En osaa sanoa kumpi tässä oli luovempi, mutta sen sanon että se tyyppi joka laittoi siihen kiitospussukkaan lapselle tän huulikiillon... no, sen lapset on ehkä erilaisia kuin meidän. 


Ajatus oli lähtenyt liikkeelle kilpailusta, siitä että katsotaan kuinka monta minimukillista vettä ehtii juomaan minuutissa. Tämän ensimmäisen vaiheen aiheuttama sotku oli oikeastaan ainoa syy siihen että minä sain koskaan tietää näistä tapahtumista. Pojat kuitenkin jättivät sotkun siivoamatta ja törmäsin lainehtivaan kylpyhuoneeseen kodissa jossa oli saman päivänä käynyt siivooja huomista kiitospäivää varten. Poikien siivotessa ja Fredden rähjätessä niille sotkusta kyselin kysymyksiä ja sain selvityksen tästä vedenjuontikilpailusta, harmitonta puuhaa. Koska vedenjuontikilpailu ei kuitenkaan ollut ihan riittävän jännää, oli ajanotto kilpailu vaihtunut hiljalleen versioon jossa testattiin toisen rohkeutta. Uskallatko juoda saippuavettä? No tottahan yhdeksänvuotias lapsi uskaltaa. Entä uskallatko juoda vessanpöntöstä? Tässä kohdassa saan vuolaan selityksen siitä miten se pöntön vesi oli ollut ihan puhdasta – kiitos Johanna että se pönttö oli kai melko puhdas – että ei siellä ollut kuitenkaan pissaa tai kakkaa. Mun tuijottaessa niitä hiljaisena miettien mitä mun pitäs sanoa saan anteeksipyytävään äänensävyyn lisätietoja ja toteamuksen että kyllähän Marttakin joskus juo pöntöstä. Katson kahta poikaa epäuskoisena ja esitän vain yhden kysymyksen, siis kuinka vanhoja te olettekaan? Viisi, kuusi tai seitsemän vuotta sitten en olisi hätkähtänytkään, mutta hyvät miehet, te olette käsittääkseni kohta kymmenen.

Niin että meillä sitten juotiin eilen vessanpöntöstä. Voisihan sitä hurjempiakin tapahtua ja ehkä se saippuavesi oli loppupeleissä niistä kahdesta se harmillisempi. Tai ehkä se nielty saippua osaltaan eliminoi sen mitä tuli seuraavaksi. Mihin mä näitten kanssa vielä joudun?

Tänä aamuna Ollipolli sanoi mulle ettei se ole ihan varma sen uudesta lääkityksestä. Kysyn että miksi hän ajattelee näin? Eka lääke vei yöunet, toista on nyt syöty viikko ja mun mielestä jannu on taas tullut enemmän ulos kuorestaan, nauraa ja hulluttelee. Niin. Juuri siksi. Järjen äänen tilalle on tullut yhdeksänvuotias lapsi. Sellainen joka keksii juhlajännityksessään mitä käsittämättömämpiä ideoita toteutettavaksi. Mun mielestä lääke toimii hyvin, lääkkeen syöjää vähän hirvittää tämä uudenlainen rohkeus ja lähestymistapa elämään. Mitä kaikkea meillä vielä tapahtuukaan ennen kuin me ollaan selvitty seuraavalle vuodelle?

Ei oo nälkä enää.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...

toisenlainen äitienpäivä

Tämä teksti piti kirjoittaa ja julkaista jo miltei viikko sitten – äitienpäivänä. Piti kirjoittaa äitiydestä, elämästä meidän perheessä ja siitä miten ihani mun lapset on, mutta kuten usein käy, elämä heitti kapuloita rattaisiin ja teksti jäi kirjoittamatta. Moni muukin asia jäi tekemättä, moneksi päiväksi. Tästä ei kuitenkaan tule kirjoitus koronasta. Särky alkoi jo perjantaina, ajattelin hammassäryksi ja kiroilin. Kiroilin koska hammaslääkärit on kiinni eikä ne nyt muutenkaan ole ihan mun parhaita kavereita. Kiroilin koska hammassärky tarkoittaa juurihoitoa ja tässä maassa juurihoito ja sen päälle laitettava kruunu maksaa helposti tuhansia taaloja, jopa vakuutuksen kanssa. Otin kipulääkkeen ja toivoin että tilanne poistuisi itsestään. Arvannette... ei se poistunut. Siinä vaiheessa kun mukaan tuli päänsärynpoikanen ja tunsin miten mulla on kuvitteellinen otsatukka otsalla, ja takaraivo tuntui siltä että joku olisi tukistanut lujasti, ja silmäkin tuntui kummalliselta kerroin asiast...