Mä olen kokenut
jonkin sortin valaistumisen... Siitä saakka kun M:n koulu alkoi olen odottanut
asioiden jonkinlaista normalisoitumista, arkeen tottumista tai sopeutumista ja
kiireen vähenemistä... VÄÄRIN – tässä tulee se valaistuminen – sitä ei ole
tiedossa. Mulla ON kolme lasta, joista kaksi nauttii erilaisista
terapiapalveluista yhteensä kahdeksan tuntia viikossa. Sen lisäksi on mun
verikokeet ja kontrollit, ja leikkideitit ja juoksevat asiat ja mun työ ja
jonkin sortin sosiaalinen elämä myös mulle. Niin, ja sit vielä kaikki ne
yllätykset joita elämässä aina väistämättä tulee eteen... koulubussi ei
tulekaan, ystävä tarvitsee apua jne. Kiire ei siis lopu ja mun on syytä oppia
olemaan jatkuvasti vähän myöhässä joka paikasta kun näissä aikatauluissa ei
ihan hirveesti jouston varaa ole... JOS matkalla pisteestä A pisteeseen B satun
joutumaan joka korttelissa pysähtyvän koulubussin, postiauton tai roska-auton
taakse olen auttamattomasti myöhässä ja se kertautuu... ei tämä mihinkään lopu,
sitä ei kannata odottaa, pitää siis keskittyä sopeutumiseen.
M on kipeenä,
tänään ei ole kiire mihinkään. Kipeenä saa katsoa telkkaria ja maata sohvalla.
Mä luulen että se tekee hyvää meille kaikille. Tässä vieressä K tekee palapeliä
ja juo kahvia, se pummii multa aina huikkia ja nyt lorautin vähän omaan
kuppiin. Kohta ajattelin leipoa teeleipiä aamiaiselle... sunnuntai keskellä
viikkoa on aika kiva.
Nyt mä odotan
että muu maailma herää ja pääsen peruuttamaan päivän terapiat ja tanssitunnit
ja...
Mhatava valaistuminen! Oon huomannut tuon saman "normaalin" rytmin odottamisen kovin monella. "Sitten kun tää tästä rauhottuu, niin koitetaan nähdä." Eli sitten ihan tossa joskus 20 vuoden päästä vai?
VastaaPoistaOloa helpottaa kun ymmärtää, että tää on se normaali. Sillon oppii löytämään niitä hetken rauhoittumisia sieltä kaiken keskeltä. Parhaimmillaan tajuaa jopa sanoa joskus ei jollekin ylimääräiselle.
Niinhän se on ja oon itsekin siihen syyllistynyt ja herännyt huomaamaan ettei se oikeesti ole näköpiirissä ihan heti ;)
PoistaIhan loistava havainto. Meillä vähän samaa ilmassa. Viime viikolla neiti esikoinen nimittäin totesi, että "mä tiedän, että nyt ei onnistu, mutta voidaanko me taas joskus syödä iltapalaa kynttilänvalossa?" Normaalisti olisin todennut, että joo, katsotaan talvella, mutta jostain syystä päätin kaivaa tuikut esiin. Ja siinä ne sit veteli iltapalaansa harmonisesti kynttilän valaistuksessa. Ihanaa <3
VastaaPoistaPikkukakkosessa taas oli joku kokkiohjelma, jossa ne teki pannaria. Ja neiti pyysi, että tehdään mekin joskus. No, tänään oli se päivä. Haettiin vielä kermavaahtoakin ja annettiin isin nukkua ennen lätkätreenejä. Ja vaikka pannari oli vähän pahaa (grahamjauhoista), niin kyllä sitä pystyi syömään, kun pursotti kasan kermavaahtoa ja isosti hilloa päälle;)
Jotenkin vaan tuntuu, että kun huomisesta ei tiedä, niin parempi keskittyä tähän hetkeen. Siispä lääkärireissulla pienin poikanen sai tänään saikkupäivän safkaksi donitsia ja pillimehua ja hyvin porskutti päivälliseen saakka:)
No, ehkä tää on tulosta vuosikausien joogaamisesta tai sitten lähestyvästä syntymäpäivästä. Joka tapauksessa olen samoilla linjoilla sun kanssa. Normaalia ei ole kuin epänormaali:D
Mä luin tässä taannoin jostain vanhasta akkainlehdestä Kirsi Pihan kolumnin lapsista ja kiireestä ja siitä miltä kiire lasten silmissä näyttää... se oli aika herättelevä kirjoitus siitä miten vihainen ja ärtynyt kiire on.
PoistaMeillä palaa kynttilä aina aamiaispöydässä, eipä sen sytyttämiseen kauaa mene ja kummasti rauhoittaa kiireistä tunnelmaa.