ne isot

On maaliskuun kahdeksas, aurinko paistaa ja on oikeesti aika ihana kevätsää. Nappaan M.n koulubussista suoraan autoon (paha ja osin tiedostamaton virhe) jotta päästään muutaman sadan metrin päähän puistoon kun en tosiaankaan vielä jaksa sinne kävellä saati tapella kolmea lasta sinne ja takas. Autoon olin jo pakannut pojille kahdet nukenrattaat ja M:lle potkulaudan ja fillarikypärän. Sen potkulaudan olis tietysti pitänyt olla polkupyörä eikä potkulauta vaikka yleensä se puistossa itkee sitä ettei saanut ajella sinne potkulaudalla kun ei kuitenkaan jaksa sillä molempiin suuntiin.

Siinä vaiheessa kun purin laumaa sit puiston vieressä ulos autosta itkettiin sitä et mun piti ottaa pojatkin ulos autosta enkä ehtinyt just sillä punaisella sekunnilla pitämään hänen potkulautaansa pystyasennossa vaan laskin sen maahan. Lopulta me potkulautailtiin ja työnnettiin niitä nukenrattaita parikymmentä metriä leikkitelineille ja seuraava itku tuli siitä kun se nyt ei just tällä kertaa saanutkaan sitä fillarikypärän lukkoa itse auki. Tässä vaiheessa me saadaan onneksi yhdessä täsmennettyä suru siihen oikeeseen syyhyn, siihen et me ei mentykään kotiin vaan lähdettiin puistoon ja M olis halunnut leikkiä yksin kotona tai olla mun sylissä. Näennäisesti loistavat ideat osoittautuu meidän perheessä aika usein huonoiksi valinnoiksi.

Iso koulubussi kaartaa liikenneympyrään ja sylkäisee ulos satakunta lasta ja hetken maailmassa on äänekäs kaaos. Autoja, vanhempia, lapsia, polkupyöriä, potkulautoja, koiria, rattaita, pikkusisaruksia... Mä näen et M on lähellä paniikkikohtausta ja me siirrytään kiipeilytelineille ja ne sata lasta vanhempineen valuu sinne meidän perässä. Hetken päästä M haluaa taas itkien syliin... ne isot tuli liian lähelle, ne isot lapset. Viereinen äiti ”lohduttaa” mua sanoen että kyllä toi ensi vuonna helpottaa kun siitä tulee M:lle jokapäiväistä koulun pihalla. Se viereinen äiti ei tiedä. Mä nyökkään ja hymyilen ja ohjaan lapset puiston toiselle laidalle, sinne pienempien leikkipaikalle. M menee edeltä potkulaudalla ja pojat yrittää juosta sitä kiinni rattaittensa kanssa. Mä kävelen ja itken. Mitä muutakaan mä voin miettiessäni mun pientä tyttöä siellä ison koulun pihalla ensi vuonna. Yksin. Niitten isojen keskellä.

Tästä eteenpäin meidän pitää kai olla siellä kiipeilytelineillä jokaisena aurinkoisena päivänä, kun se iso koulubussi sylkee kaikki naapuruston koululaiset ulos. Me harjoitellaan isojen lasten kanssa leikkimistä. Me harjoitellaan hälinää ja kaaosta. Me harjoitellaan. Syyskuuhun on vielä onneksi aikaa. Kesäloman alkuunkin on vielä aikaa. Me ehditään vielä harjoitella tätä.

Aiemmin päivällä me oltiin poikien kanssa musiikkileikkipaikalla oman "kylän" ostarilla...