autistin perhe valmistautuu lomaan

Suurimmalle osalle ihmisistä rutiinit ja suunnitelmat on tärkeitä. Toisille enemmän ja toisille vähemmän. Mä oon sellainen semirutiini ihminen. Useimpina aamuina syön leipää ja hilloa, juon kaksi kupillista kahvia ja istun tällä samalla tuolilla lukemassa sähköposteja ja naamista ja muitten blogeja. Maailma ei kuitenkaan kaadu jos leipäviipale vaihtuu sämpylään tai paahtoleipään, eikä se kaadu edes silloin jos meillä ei oo mansikkahilloa tai jos aamiainen jää kokonaan syömättä. Maailma ei kaadu siihenkään jos tehdyt suunnitelmat muuttuu, vaihtuu tai peruuntuu. Matkalle lähtiessä pakkaan edellisenä iltana, ilman listaa ja voi hyvin lähteä sinne matkalle lyhyelläkin varoituksella.

L nauttii rutiinittomuudesta. Se on kuin Peppi Pitkätossu jonka mielestä on ihanaa kokeilla miltä tuntuu tulla sisään ikkunasta oven sijaan tai kääntyä tutusta risteyksestä vasemman sijasta oikealle- no, mäkin nautin siitä – tutkia ja seikkailla. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, mihin päätyy ja missä järjestyksessä. L:n on vaikeeta ymmärtää tytärtään tässä asiassa. Ihmistä jolle rutiinit tuo turvaa ja joka hakee niistä tukirangan elämän käsittämättömälle ailahtelevuudelle.

M syö tasan yhden merkkistä vaniljajogurttia. Hunajajogurtin kanssa on enemmän pelivaraa, kaksi merkkiä kelpaa. Pastan pitää olla perhosia ja aamujuoman maitosuklaan makuinen. Ilman aamujuomaa ei loppupäivänä voi syödä – mitään. Ei niin et se muutenkaan nyt niin kauheesti söis, mutta aamujuoma avaa mahdollisuuden sille, että jossakin vaiheessa päivää saattais ehkä syödä jotakin muutakin.  M valmistautuu matkalle katsomalla kuvia edellisestä reissusta... mä toivon että ne omenalaatikot on edelleen siellä omenapakkaamon pihassa, vai pitäiskö ehkä enneminkin sanoa taas. Elämä itsessään on meidän pienelle autistille niin suuri tutkimusmatka, ettei se halua enää sen ulkopuolella juuri tehdä tutkimuksia, ”vanhassa vara parempi” on lause meidän M:n mieleen.

Miten rutiini sitten syntyy? Eka kerta on paha. Oli sit kyse omenasta, jogurtista, koulusta tai lomamatkasta. Muodostaako ensimmäinen kerta rutiinin? Entä jos toinen kerta on erilainen kuin ensimmäinen?  Useimmissa asioissa rutiini muodostuu ekasta kerrasta ja siitä syntyy oletusarvo. Näin tehdään, näin tapahtuu, tältä näyttää, tältä maistuu, tuoksuu, tuntuu... muutos ei ole seikkailu vaan katastrofi. Asiasta riippuu miten ympäristö kokee katastrofin... onko se ”Mä en tykkää...” vai ”Mä en haluua...” vai onko katastrofi, katastrofi myös ympäröivälle maailmalle.

On toki myös poikkeuksia. M selviytyy siitä että L vaihtaa autoa kuin paitaa, kai sekin on jo jonkinmoinen oletusarvo ja rutiini itsessään. Tai se selviytyy nykyään siitäkin ettei meillä ole sille lauantaiaamuna selkeetä tosua minkä vois ladata eteen. Se kestää nykyään muutoksia paremmin kuin ennen. Se voi mennä uimaan ilman etukäteissuunnittelua. Kaiken kaikkiaan mä oon huomannut että jos tietyt rutiinit saadaan pidettyä paikallaan, voi niitten puitteissa myös vähän sooloilla ja liukua, kesäisin kuitenkin vähemmän kuin kouluvuoden aikana. Liika sooloilu ja kaavan venyttäminen johtaa legojen järjestämiseen, sormien kiivaaseen nyppimiseen ja syömättömyyteen.

Huomenna nähdään miten autisti lomailee tänä vuonna. Vastaako toinen kerta, ensimmäisestä – sangen epäonnisesta – kerrasta syntynyttä perusoletusarvoa eli rutiinia. Onko hotelli kyllin samanlainen? Onko aamiainen riittävän samanlainen kuin edellisellä kerralla? Ei niin että M sitä itse söisi, mutta silti se olis hyvä olla samanlainen. Onko kauppakeskuksessa edelleen se sama kynsilakkakauppa ja onko se vesipuisto just sellainen kuin muistoissa... Toivottavasti viinitilan lammessa on vettä ja takapihalla ne samat vanhat rautakeinut, ihan vaan meidän lomailun onnistumisen nimissä.