ilot tulituksesta

Eiliset kemut oli rennot ja onnistuneet ja kakkukin hyvää... ei siitä sen enempää. Ne illan ilotulitukset taas... no, ensinnäkin me - hyvät vanhemmathan - kiskottiin kaikki kolme lasta sängyistään rattaisiin ja lykättiin ne pihalle aivan hillittömään paukkeeseen. Ymmärrettävästi vastaanotto oli ehkä väemmän innostunut ja hurmahenkinen... eniten kuullut lauseet ekan puolen tunnin aikana oli ”Pelottaa” ja ”Haluun kotiin” Varsinaisen näytöksen piti alkaa kymmeneltä. Kello tulee kymmenen ja puoli yksitoista ja lopulta yksitoista... päätettiin et 23:30 lähdetään kävelemään kotiin. Teknisiä ongelmia kävi ystävä kertomassa. Me mietittiin että miten niitä teknisiä ongelmia on ylipäätään mahdollista korjata siellä pimeässä taskulamppujen valossa. Lopulta me ollaan seisty pimeässä puistossa satunnaisten paukkujen valaistessa maisemaa liki kaksi tuntia. Päätämme myöntää tappion ja viedä lapset takaisin sänkyihinsä... ehkä mä päästiin kolme metriä kotiinpäin kun näytös vihdoinkin alkoi. Tässä vaiheessa köörille oli jo niin monta kertaa ehditty selostamaan ilotulitteiden koostumus ja vaarattomuus etäältä seuratessa että kaksi kolmesta hihkui riemusta. Oli se vaivan arvoista. Oli se kaiken sen seisomisen ja lasten kanniskelun arvoista. Oli se senkin arvoista että kuuden ekan paukun jälkeen tuli tauko – liian pitkä tauko. Niin pitkä että kaikille selvis että on taas ongelma. Niin pitkä että mielessä häivähti et pitäiskö sittenkin lähteä kävelemään kotiin... Oli se sen arvoista, sitten kun se lopulta pääsi vauhtiin.

Aamulla meillä oli käsissämme kolme väsynyttä lasta ja kaksi väsynyttä aikuista. Oli se kuitenkin sen arvoista. Oli ne lapsetkin sitä mieltä päivänvalossa et hinoja oli, ja äänekkäitä. Pojat nukkui päikkärit. Mä nukuin poikien kanssa päikkärit.

Iltapäivällä oli M:n syömisterapia. Sieltä suunnattiin puistoon ja rannalle. Mä hetken surin sitä et L:n ainoa kesäloma tulee olemaan terapiarumbaa... terapiaan-syömään-terapiaan-puistoon-terapiaan-terapiaan-terapiaan-nukkumaan-terapiaan... Et hyvää lomaa vaan kultaseni... lähdettäiskö – hmmmm - terapiaan?

Onneksi me lähdetään sunnutaiaamuna ihan oikeestikin kahdeksi yöksi matkaan.  Ihan oikeelle lomalle. Katsotaan josko toi autisti nyt olis valmiimpi matkustamaan...

Tiedättekö muuten sen huudon mikä lähtee vääryyden kokeneesta lapsesta? Siis silloin kun joku sen sisaruksista on kohdellut sitä sangen väärin ja kaltoin ja kohtuuttomalla tavalla? Se sellainen alkukantaiselta kalshkahtava kirkuna ja karjunta, josta välittömästi tietää että pian siihen yhdistyy hampaat tai iskuun puristuva nyrkki? Tiedättekö? Mä tiedän. Sitä kuuluu meillä usein. Se on vähän kuin viimeinen varoitushuuto kohteelle ja myös aikuiselle lähistöllä: ”Tule väliin kun vielä ehdit... tai muuten...” Seuraavassa hetkessä ne on taas ylimmät ystävykset.