no mutta syöhän se

Oon toistuvasti tilanteessa jossa puhuttuani M:n syömättömyydestä saan kuulla, että syöhän se. Jokainen kerta menen hämilleni, en tiedä mitä sanoisin.

M syö silloin kun tarjolla on muropatukoita, keksejä, karkkia, jätskiä. M syö silloin kun syö tavallaan epähuomiossa, mutta silloinkin niitä muropatukoita, keksejä, karkkia tai jätskiä. Se saattaa ruokakaupassa ottaa maistiaisia, jopa palasen pihviä. Joskus se jopa nielaisee sen palasensa, usein se palanen on suussa vielä tunninkin päästä. Kyllähän se siis teknisesti kai syö.

Jotenkin tilannetta ehkä kuvaa se, että musta on jo aivan täysin normaalia, että aamiainen korvataan proteiinijuomalla. Lounaaksi syödään suklainen proteiinipatukka, välipalaksi hedelmäpatukka ja päivällinen – se viisi tai kuusi suupalaa, jotka lautasella on – käydään lopulta sylkemässä pönttöön vessassa. Teen mehujäätä kotona ja ”kätken” niihin kreikkalaista jogurttia ja tuoreita hedelmiä. Mä en osaa olla enää edes huolissani tästä, siis sillä samalla tuskalla kuin vielä alkukesästä. Nythän se sentään syö, edes muropatukoita, keksejä, karkkia ja jätskiä. Jotenkin tästä on tullut normaalia syömistä.

Mä katson mun lasta kun se on iltapesulla. Voin laskea kylkiluut siltä sen seisoessa siinä kylppärin jakkaralla. Yöllä tunnen sen selkärangan kun se makaa mun vieressä. Päivällä se kaikki on piilossa vaatteiden alla. Se leikkii, se juoksee, se ui, se kiukuttelee... Se on ihan ja ihanan tavallinen - edes hetken.