Siirry pääsisältöön

ole kiltti!

Pari viikkoa takaperin L kertoi että Anoppi oli ollut taas kahvilla Mutsin kanssa. Se kertoi et Anoppi oli näyttänyt kuvia laumasta ja Mutsi oli itkenyt. Anoppi oli sanonut Mutsille että tilanne on nyt sen käsissä ja et jos se haluaa tehdä asialle jotakin, pitää sen otta se ensimmnäinen askel... Mä oon syvältä sydämestäni pahoillani, että mun äidillä on paha olla. Mä toivoisin, että se osais olla onnellinen ja että sillä olis hyvä olla. Mä mietin olenko mä tosiaan yksin syyllinen kaikkeen tähän onnettomuuteen ja suruun... pitäiskö mun tuntea syyllisyyttä? Pitäiskö mulla olla halu ja tahto ratkaista tilanne?Pitäiskö mun tuntea tarvetta tehdä jotakin?

Ajatus siitä että Mutsi päättäis ottaa sen Anopin kehoittaman askeleen, saa mut fyysisesti pahoinvoivaksi ja ajatus siitä että mun puhelin soi ja näytöllä näkyy Mutsin numero, saa mut tuntemaan orastavaa pakokauhua. En edes halua ajatella sen mahdollisuutta ja silti se ajatus on nyt kylvetty.

Olenko kyvytön, tai haluton antamaan anteeksi? En. Olen antanut anteeksi jossakin vaiheessa, pitkän prosessin tuloksena... kuin huomaamatta. Asiat eivät ole menneet parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ei kukaan tahallaan ole mitään sanonut tai tehnyt. Kukin uskonut valitsevansa parhaiten ja olevansa oikeassa, ja siinä tilanteessa mä olen aina ollut se joka on väärässä, olkoon niin. Mun elämä on täyttä ja hyvää ja onnellista, enkä minä olis minä jos en olis kulkenut sitä tietä jonka olen kulkenut. Mä en olis omille lapsilleni se vanhempi joka olen nyt, jos elämä olis ollut toisenlaista. Kun muut puhuu äideistään ja isistään ja vanhemmistaan, mä olen hiljaa. En kehtaa sanoa että mä olen se lapsi jonka oma äiti ei halua tietää mitä sen lapselle kuuluu, mitä se tekee ja minkälaista sen elämä on. Mitä se kertoo minusta? Miten kauhealta se saa mut näyttämään? Se että asiat on monimutkaisia, tuntuu heikolta puolustukselta... olen siis hiljaa. Häpeänkö? Kyllä. Häpeänkö? En. Riippuu kysymyksestä ja kysyjästä. Olisinko halunnut muuta? Olisinko halunnut ihmisen jolle puhua kaikesta, olisinko halunnut sen joka pitää mun puolia, kuuntelee, tukee, kasvattaa ja ymmärtää? Olisin. En saanut. Luulenko itse olevani täydellinen? En. Yritän toimia oikein ja tasapuolisesti. Aina en osaa.


Mä en halua sitä takaisin mun elämään. En halua avata ovea, en kutsua sisään meidän elämään. En halua olla taas siinä tilanteessa missä etsitään sanoja selittää lapsille miksi niitten mummi lähti. Miksi mummi ei enää halua nähdä niitä, puhua puhelimessa, lähettää kortteja. En halua joutua loukkaamaan, en halua joutua sanomaan ettei hän ole tervetullut, en halua sulkea ovea ja pyytää lähtemään. Se vaatii paljon, niin paljon että sen tietää vain toinen joka on niin tehnyt. Ajatuskin siitä oksettaa ja silti tiedän etten voi muutakaan, jostakin se voima täytyy tarvittaessa löytää, voima ja kyky suojella niitä jotka ei itse osaa vielä itseään puolustaa, kyky ja voima suojella omia lapsia. Älä soita. Pyydän. Älä soita. Älä kirjoita. Jos rakastat - edes vähän. Jos välität, jos välität oikeesti muista kuin itsestäsi – pyydän - anna meidän olla... meidän on hyvä näin.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...

toisenlainen äitienpäivä

Tämä teksti piti kirjoittaa ja julkaista jo miltei viikko sitten – äitienpäivänä. Piti kirjoittaa äitiydestä, elämästä meidän perheessä ja siitä miten ihani mun lapset on, mutta kuten usein käy, elämä heitti kapuloita rattaisiin ja teksti jäi kirjoittamatta. Moni muukin asia jäi tekemättä, moneksi päiväksi. Tästä ei kuitenkaan tule kirjoitus koronasta. Särky alkoi jo perjantaina, ajattelin hammassäryksi ja kiroilin. Kiroilin koska hammaslääkärit on kiinni eikä ne nyt muutenkaan ole ihan mun parhaita kavereita. Kiroilin koska hammassärky tarkoittaa juurihoitoa ja tässä maassa juurihoito ja sen päälle laitettava kruunu maksaa helposti tuhansia taaloja, jopa vakuutuksen kanssa. Otin kipulääkkeen ja toivoin että tilanne poistuisi itsestään. Arvannette... ei se poistunut. Siinä vaiheessa kun mukaan tuli päänsärynpoikanen ja tunsin miten mulla on kuvitteellinen otsatukka otsalla, ja takaraivo tuntui siltä että joku olisi tukistanut lujasti, ja silmäkin tuntui kummalliselta kerroin asiast...