Batmanin äiti ei aina jaksa Batmania

Kun lapsi on aamukahdeksaan mennessä ehtinyt rikkomaan yhden silmälasikotelon – onneksi ei kuitenkaan siskon laseja – yhden juomalasin, liimata tarran pöytään,  ja sitä sun tätä muuta pientä... Se juomalasi ei ollut vahinko, ei ole melkein nelivuotiaalta vahinko hakata sitä olohuoneen sohvapöytään – ottaen huomioon ettei olohuoneessa syödä tai juoda.

Yhdeltätoista mä kerron sen erityisopettajalle ja koulun toimintaterapeutille ymmärtäväni oikein hyvin että mun lapsi on maailman ihanin, ja mukavin, ja fiksuin, ja filmaattisin. Samalla hengenvedolla kerron olevani keskimäärin iltaseitsemään mennessä sitä mieltä ettei musta ole tämän lapsen vanhemmaksi, ja etten osaa, enkä jaksa, saati pysty, halua ja kykene.

Yhden aikaan se istuu jäähyllä autossa heitettyään kaupassa kylpysuolat pitkin lattioita. Ei pelkästä kylpysuolasta, vaan siitä että se iloisesti nauroi mulle päin naamaa kun kysäisin että olikohan tää kannattava toimintamalli, kiellosta huolimatta heittää ne suolat lattialle. Tätä ennen se on repinyt hyllyistä tavaroita kaupan lattialle, juossut, kiljunut ja ollut kaikin tavoin oma itsensä.  Tämä kaikki siitä huolimatta että ennen kauppaan menoa käytiin läpi ”säännöt” – katsotaan silmillä eikä käsillä, haistetaan nenällä, ei juosta, ei kiljuta, ei tönitä sitä toista... Kun me palataan kahvijonoon se roikkuu mun lahkeessa ja ulisee STK:n sanoessa sen liian tutun lauseen: ”Mutku se on niin suloinen ja kyllä sä sit kaipaat näitä hetkiä kun ne on teinejä...” Lyhyesti ilmoitan sekä pojalle että ystävälle että niitten on siitä sit hyvä jatkaa yhdessä. STK saa uuden lapsen ja lapsi ymmärtäväisemmän vanhemman. Siitä vaan kokeilemaan kuinka kauan ymmärrystä riittää. Mun ymmärrys on loppu.

Seuraava etappi on ajaa Seattleen hakemaan mun juoksuhuppari ja kilpailunumero – en mä mitään kilpaile – sunnuntaiaamun juoksutapahtumaa varten. Siihen, mihin mä en mene koska M on yökylässä, ulkona on pakkasta, mulla on poskiontelotulehdus ja mun olis hyvä olla samalla puolella järveä kuin se kyläilevä lapsi aamutuimaan. Ymmärrettävästi mua vähintäänkin hirvittää ajaa sinne mun suloisen, täydellisen kultamussukkani kanssa. Totuus kun sattuu olemaan, että matkalla ja siellä ja matkalla takaisin voi käytännössä tapahtua ihan mitä tahansa. Noin niinkuin K:n tuntien.

Kyllä mä sitä rakastan. Ihan hirveen paljon, mutta jaksamisesta en tiedä. Kuvissa elämä näyttää niin paljon helpommalta...

aamulla ne ei vielä kukkineet

ajomatkalla Seattleen en kuvannut, keskityin pitämään meidät hengissä

Batman suihkulähteellä

auton kattoluukusta

iltapäivästä ne jo kukki

kotiintultua vaihdoin päälle mukavan kotiasun ja mietin hetken sitä miten erilainen näkemys mukavasta voikaan olla...
villapaita on L:n vanha - Tommy Bahama
aluspaita - Madewell
housut Costcosta halvalla - Karen Neuburger
tossut - rikki - Keen