muutosten vuosikymmen

Haluanko mä edes katsoa taakse? Ei ollut helppoa, mutta jos palkinto on tässä niin kyllä oli sen arvoista. Nyt on hyvä. Nyt on oikeasti tosi hyvä. Lapset on kaikki jotenkin ihanassa vaiheessa, työ kulkee ja me ollaan Fredden kanssa aloittelemassa yhteistyötä myös työelämässä. Moni on ollut kauhuissaan, ainakin leikisti, ja osa myös ihan tosissaan todennut ettei koskaan, ikinä milloinkaan tekisi töitä puolisonsa kanssa... tässä me kuitenkin ollaan, nenät vastakkain sparraamassa asiakastapaamisia ja powerpointeja – yhdessä.

Työhuone.

Jos se tätä edeltäväkin vuosikymmen oli suurten muutosten aikaa ulkomaille muuttoineen, niin niin oli tämäkin. Tai ehkä tämä oli ennemminkin sellaista vanhemmaksi kasvamisen tai jonkinlaista asettumisen aikaa. Monessa mielessä haastava vuosikymmen, haasteellisempi kuin edeltäjänsä ja toivottavasti myös seuraajaansa. Kulunut vuosikymmen kasvatti paljon, se opetti suhteellisuuden tajua ja sitä että elämä kantaa kyllä, se kantaa silloinkin kun ei tunnu siltä.

2016

2018

2019

Kulunutta vuosikymmentä tuntui sävyttävän toive siitä että tuleva vuosi olisi helpompi ja tasaisempi, sellainen tavallinen vuosi, vähän hajuton, mauton ja väritön. Kulunutta vuosikymmentä kun ei niinkään värittäneet suuret seikkailut ja itse poimitut haasteet, vaan ennemminkin ne jotka elämä meille eteen asetti. Kyllä siihen kuului suuria seikkailujakin, niitä hyppyjä tuntemattomaan ihan vapaasta tahdosta ja omasta valinnasta, mutta ehkä se perusvire oli niitä odottamattomia kapuloita elämän rattaissa.

Viimeiseen vuosikymmeneen on mahtunut ihan valtavasti hyvää, mutta aika paljon siitä on tullut kipuillen, kuin jonkinlaisessa murroksessa. Elämää suurempia suruja, ammatinvaihtoja, luopumista ja vanhemmaksi kasvamisen tuskaa. Tempoilua sen kanssa ettei meistä kumpikaan ole erityisen onnistunut pienten lasten vanhempi. Kun vuosikymmen lähestyy loppuaan on pikkulapsivaihe takana ja kolmikko lähestyy murrosikää. Tulevan vuosikymmenen päättyessä meillä on kolme aikuista, tai aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta ja on vähintäänkin mahdollista että pesä on tyhjillään ja poikaset lentäneet pesästä. Sekin joka tänään viimeksi kysyi että saahan hän aina asua meidän kanssa täällä kotona... tottakai saat rakas, toki on mahdollista että mieli vielä muuttuu – lapsen, ei minun.

Tässä me nyt ollaan. Äiti, isä, kolme lasta, kissa ja koira. Omakotitalo suurkaupungin laitamilla. Keskiluokkainen unelma kauneimmillaan.

Onhan näitten kanssa vähän kätevämpää...

Tulevalla vuosikymmenellä täytän viisikymmentä ja alkukesästä jokainen meidän lapsistakin on toisella kymmenellä. Elämä kulkee eteenpäin. Fredde mulle just taannoin tokaisi että olen rauhoittunut, että tempoilen ja stressaan vähemmän, en tiedä olenko itse samaa mieltä mutta ihan jees jos ulkoisesti edes näyttää siltä. Tuleva vuosikymmen on myös kolmas täällä maailman laidalla, olen asunut aikuiselämästäni suuremman osan Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Koti on täällä. Tänään vietimme tovin passitoimistossa uusimassa kaikkien viiden passeja – viisi amerikkalaista.

2010 vs. 2019 kaksi vauvaa repuissa on vaihtuneet viinilasiin.

Katson tulevaisuuteen hymyillen. Ilmassa on enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia ja jonkinlaista odottavaa tunnelmaa. Edellinen vuosikymmen alkoi toisin ja päällimmäinen tunne taisi olla pelko. Pelko, koska olin juuri menettänyt lapsen ja odotin kaksosia. Pelko, koska raskaus oli vaikea, enkä ollut lainkaan vakuuttunut että minusta, saati meistä olisi kaksosten vanhemmaksi. Ilmassa roikkuvat kysymykset tuntuivat raskailta siinä missä tänään ne ovat täynnä kuplivaa yllätyksellisyyttä ja iloa.

Tuleva vuosikymmen on tervetullut ja näyttäytyy edessä valoisana. Aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kaadan lasiin kuohuvaa ja kohotan maljan niille vuosille joiden lävitse on rämmitty ja tuleville – kaikkine yllätyksineen.