Siirry pääsisältöön

pieniä vai suuria murheita

Olispa kolme, tai neljä, tai viis... niitten murheet on niin naurettavia-mitättömiä-turhia. Kuka nyt itkee hukkunutta nallea, rikkimennyttä lelua, housuja joita ei saa jalkaan... PAITSI että jos sattuis olemaan kolme tai neljä tai viis, ne olis ihan oikeesti isoja asioita ja suuria murheita. Kolmevuotiaan maailmassa kun se kadonnut äidinkorvike vastaa aikuisen elämässä äidin kuolemaa, rikkimennyt leikkiauto lunariin ajettua omaa autoa tai ne hankalat housut sitä dieettiä joka ei taaskaan onnistunut. Ne kun nyt sattuu pienen ihmisen mittakaavassa olemaan samankokoisia kuin ne aikuisen kokoiset murheet aikuisen elämässä. Joskus isompiakin kun keinot käsitellä vastoinkäymisiä ovat vähäiset.

Mä olen kasvanut oman lapsuuteni koulukiusattuna... alusta loppuun. Olin helppo uhri, erilainen ja vääränlainen. Aikuisen ainoa neuvo oli sanoa takaisin ja pistää vastaan. En osannut. Olin yksin. Olin yksinäinen. Nykyään ne muut sanoo usein että oon supernainen, se joka hanskaa kaiken helpolla. Ne ei nää sitä että edelleen tulee niitä hetkiä kun koen olevani ulkopuolella, vääränlainen, erilainen... mä en näe sitä että oon oikeesti ihan samanlainen. Koulukiusaaminen ja omien lapsenmurheitten vähättely johti elämän mittaiseen kamppailuun omaa epävarmuutta vastaan... ikuiseen kaipuuseen hukkua massaan ja olla samanlainen kuin muut. Ihan varmasti.


Olen kuullut aikuisen jopa sanovan että koulukiusaamisen kohde ansaitsee olla uhri... mitäs on niin kummallinen... kyllä kiusaaminen on aina ihan yhtä paljon kiusatun kuin kiusaajan syy... Oikeesti? Onko? Ei, kukaan ei ansaitse kiusatun kohtaloa. Kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi. Meidän aikuisten tehtävä on taistella sitä vastaan. Lapsella ei ole siihen aseita.

Mitä jos aikuisen työpäivä näyttäisikin tältä?


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

koulushoppailua amerikan malliin (osa 1)

Silloin joskus kauan aikaa sitten… siis oikeesti kauan aikaa sitten olin aloittelemassa abivuotta Helsingissä. Kukaan ei puhunut mistään muusta kuin kirjoituksista ja ehkä yliopistosta. Siinä opinahjossa jota minä kävin oli silloin 80-luvun loppupuolella olemassa tasan yksi yliopisto. Ihan jokainen meistä oli jatkamassa opintojaan Helsingin Yliopistossa, sitten kun sinne joskus pääsisi. Ainakin siltä se silloin tuntui. Todellisuudessa moni jatkoi lukiosta Helsingin Yliopistoon, muutama piti välivuoden tai kaksi. Joku luki ensin itsensä yo-merkonomiksi, muutama haki lastentarhanopettajaopistoon ja kai kaksi uskalsi lähteä pois Helsingistä. He lähtivät Mikkeliin opiskelemaan MBA-tutkintoa.  Tänä syksynä oma tyttäreni aloittaa täällä viimeistä vuottaan high schoolissa. Oikeasti hän opiskelee pian jo toista vuotta collegessa ja tulee valmistumaan lukiosta kädessään myös Associates Degree. Associate's Degree on Yhdysvalloissa tarjottava kaksivuotinen korkeakoulututkinto, jota suoritetaa...
Lähetä kommentti
Lue lisää

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...
Lähetä kommentti
Lue lisää

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...
Lähetä kommentti
Lue lisää