Siirry pääsisältöön

ne on suuri siunaus, ne on lahja

Ne sanoo et lapset on lahja. Ne sanoo et jokainen uusi elämä on suuri siunaus. Tosiasiassa lapsesta tulee suuri lahja vasta siinä vaiheessa kun sen lapsen saaminen lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Useimmille lapsi, tai lapset ihan yhtälailla kuuluu siihen sisäiseen suunnitelmaan. Siihen missä kasvetaan aikuiseksi, opiskellaan, rakastutaan, mennään naimisiin, saadaan unelmien työpaikka, hankitaan koira ja sitten... kaksi lasta – tyttö ja poika.

Siinä ei ole mitään pahaa. Ihminen on rakennettu niin. Elämä on kiertokulkua ja lapset kuuluu siihen. Kuinka moni meistä osaa ajatella puolisoaan suurena lahjana? Sitä tyyppiä joka tekee aina niin tai näin, sitä joka ei vie koskaan roskia tai vie ne ihan liian usein. Se tyyppi joka nipottaa siitä tais tästä, tai joka ei nipota koskaan mistään... Käsi sydämellä, ajatteletko päivittäin miten iso lahja se tyyppi on? Muistatko kaikkia niitä joiden puoliso on kuollut tai jättänyt? Pettänyt?

Keskimäärin rohkenisin siis väittää että useimmille jälkikasvu on itsestäänselvyys. Se on itsestäänselvyys siihen asti kunnes se lakkaa olemasta sellainen ja kokemuksesta tulee väistämättä traumaattinen, kipeä. Se jättää jälkensä, ikuisen muiston.

Aina säännöllisesti mä huomaan, yllättäin, kaiken kaaoksen keskellä ja useimmiten vielä ihan random tilanteessa... siis ei silloin kun elämä tuoksuu pullalta ja vaaleanpunaisessa tinakuoressa olevalta sydänsuklaalta, tajuan katsovani omiani ja miettiväni – edelleen melkein kuuden vuoden jälkeen – hämmentyneenä, että ne ihan oikeesti on mun. Ne on mun omia, ikiomia lapsia. Musta tulleita ja omalla tavallaan täydellisiä. Edelleen ajatus tuntuu jotenkin niin uskomattomalta että tunne on käsinkosketeltava.

Tänään mä kävelin niitten perässä kotiin koulubussilta ja tajusin yhtäkkiä katsovani niitä ja miettiväni että ne ihan oikeesti, siis ihan aikuisten oikeasti on mun – ikiomia. En voi olla miettimättä miten mua on voinut mitenkään kohdata niin suuri onni, miten ihmeessä mä – just mä – olen saanut kolme lasta.

ne on MUN - lauma
Klinikalla eilen M:n terapeutti, se Iloinen joka on M:n erityisopen Rva Enkelin mielestä ihmeidentekijä, se oli yllättäin raskaana. Tai siis ennen joulua, vikalla viikolla ennen taukoa mietin et voiskohan se olla mutta oli selkeästi liian varhaista kysyä. Keskiviikkona se oli hyvin raskaana. Niin raskaana et mietin että koskakohan se vauva syntyy... Yllättäin huomasin ajattelevani et odottaiskohan se kaksosia.

Kaksosiahan se, raskausviikolla 16. Hämmentyneenä ja peloissaan. Kotona seitsemänvuotias, muistoissa tapaturmaisesti kuollut kaksivuotias poika, kaksi kohdunulkoista ja yksi keskenmeno. Kyyneleet silmissä se kertoi uutisensa ja kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta mitä mielessä liikkui... Keskustelu alkoi mun reaktiosta: ”Onneksi olkoon, ihanaa!!! Siitä tulee ihan mahtavaa teidän perheelle... miten mahtavia uutisia... pääsette osalliseksi jostakin erilaisesta, syvemmästä, kokonaisemmasta... ultimate perhe-elämys...jotain erilaista ja aivan käsittämättömän ihmeellistä.”

Olin kuulemma ensimmäinen. Muut olivat ottaneet osaa, olleet kauhuissaan. Muistaneet muistuttaa miten haastavaa ja vaikeaa on olla monikkovanhempi. Miten ekasta vuodesta ei jää mitään muistoja, siis jos siitä nyt ylipäätään selviää hengissä. Ja se raskausaika... yhtä tuskaa, ihan kamalaa, ihan varmasti ja väistämättä keskoset, todennäköisesti pienipainoiset... tuskin jäävät edes henkiin...


Lupasin viedä Iloiselle oman raamattuni, sen jonka mukaan elin ja hengitin ne kuukaudet kun kasvattelin noita kahta jannua maaten sohvalla vaakatasossa, jatkuvista supistuksista ja väsymyksestä puolikuolleena. Niin peloissani etten uskaltanut edes haaveilla kahdesta elävästä, saati terveestä lapsesta. Kirjasta joka piti mut järjissäni kun lähinnä pelkäsin pahinta ja odotin kauheinta, ja jokainen päivä oli suuri voitto. Tuskin uskalsin hengittää... Lupasin seistä vieressä ja valaa uskoa, pitää kädestä kiinni ja vakuuttaa että tästä tulee vielä hyvä, oikein hyvä. Sanoin että mulle saa soittaa ihan koska vaan, kerroin kuinka pojat syntyi keskosina, yli kolmekiloisina keskosina... Sen kirjan välistä löytyi kuva, viimeisiä ultrakuvia O:sta, päivätty toukokuun 26. viikko ennen syntymää... ”B” – tosin tässä kuvassa oli jo ihan oikea nimikin ”O”. Suuri lahja.



tätä mä katselin ja laskeskelin... päiviä ja viikkoja


Kommentit

  1. En ole menettänyt lasta, eikä lapsen saaminenkaan ole ollut minulle vaikeaa. Sen sijaan olen menettänyt veljeni nuorena onnettomuudessa ja isäni itsemurhan kautta ennen lapseni syntymää. Pidän lastani suurena lahjana, samoin miestäni ja kaikkia rakkaitani. Elämä ja elossaoleminen ylipäätään on minulle kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Joka ilta silitän nukkuvaa poikaani ja kiitän tästä päivästä jonka saimme olla yhdessä. Menettämisen pelko on minussa vahvana, siksi kai suhtaudun näin. Lapsensa menettäneitä mietin usein, en pysty edes kuvittelemaan mitä se on, voin vain arvailla ja todeta miten vahvoja ihmiset ovat, kaikkein heikoimmillaankin. Ja samalla tiedostan että kaikki eivät ole vahvoja, kaikki eivät jaksa jatkaa elämäänsä koettuaan liikaa. Kiitos blogistasi! /Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se onkin niin että vasta kun jotakin menettää, tai ei saa vaikka tahtois ymmärtää sen arvon? Minäkin tiedän ja ymmärrän ettei kaikki vaan jaksa... vahvuus on musta aina ollut jotenkin pelottava tai väärä ilmaisu... en koe itseäni vahvaksi, oon ajatellut etten saanut muita vaihtoehtoja ja jos olisin saanut valita olisin varmasti valinnut toisin, monessakin kohdassa. Onneksi kukaan ei kuitenkaan saa näitä asioita itse päättää.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

koulushoppailua amerikan malliin (osa 2)

Kolmen päivän retkellä me kierrettiin neljä koulua. Kouluista kaksi on julkisia yliopistoja ja kaksi yksityisiä. Kouluista yksi oli pieni, kaksi keskikokoista ja yksi suuri. Tämän kuun loppupuolella edessä on vielä retki tytön ykkösyliopistoon ja sen pienempään sisarukseen. Alun perin oli ajatus vierailla vielä osavaltion pohjoisosan julkisessa yliopistossa, mutta kesän retkellä löytyi parempia vaihtoehtoja.  Kouluvierailuilla tutustutaan koulun lisäksi myös paikkakuntaan, jolla koulu sijaitsee. Onhan silläkin väliä minkälaisessa ympäristössä kampus sijaitsee ja onko siellä mitään tekemistä koulun ulkopuolella. Näistä meidän kouluista Tättiksen ykkös- ja kakkosvaihtoehdot sijaitsevat Seattlen alueella. Nämä vaihtoehdot antaisivat tytön asua kotona ja säästää siten asumiskuluissa ja kun työpaikkakin on jo olemassa, olisi kaikin puolin helppoa pysyä täällä kotinurkilla. Yksi kouluista on osavaltion toiseksi suurimmassa kaupungissa, kaksi pikkukaupungeissa ja yksi paikassa, jossa ei o...

koulushoppailua amerikan malliin (osa 1)

Silloin joskus kauan aikaa sitten… siis oikeesti kauan aikaa sitten olin aloittelemassa abivuotta Helsingissä. Kukaan ei puhunut mistään muusta kuin kirjoituksista ja ehkä yliopistosta. Siinä opinahjossa jota minä kävin oli silloin 80-luvun loppupuolella olemassa tasan yksi yliopisto. Ihan jokainen meistä oli jatkamassa opintojaan Helsingin Yliopistossa, sitten kun sinne joskus pääsisi. Ainakin siltä se silloin tuntui. Todellisuudessa moni jatkoi lukiosta Helsingin Yliopistoon, muutama piti välivuoden tai kaksi. Joku luki ensin itsensä yo-merkonomiksi, muutama haki lastentarhanopettajaopistoon ja kai kaksi uskalsi lähteä pois Helsingistä. He lähtivät Mikkeliin opiskelemaan MBA-tutkintoa.  Tänä syksynä oma tyttäreni aloittaa täällä viimeistä vuottaan high schoolissa. Oikeasti hän opiskelee pian jo toista vuotta collegessa ja tulee valmistumaan lukiosta kädessään myös Associates Degree. Associate's Degree on Yhdysvalloissa tarjottava kaksivuotinen korkeakoulututkinto, jota suoritetaa...

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...