ne tuli takaisin

Kun muu perhe lähti retkelle Miamiin me saatiin meidän oikeet lapset takaisin. Siis se M joka riitelee ja on hankala, äänekäs ja herättää huomiota ihan muilla tavoin kuin herttaisella olemuksellaan ja hyvällä käytöksellä. Me saatiin takaisin K joka riehuu ja ehtii kaikkialle, useimmiten sinne minne ei olis niin väliä ehtiä... se poika joka ei kuule eikä kuuntele mitään eikä ketään. O on ollut itsensä koko loman, se on ollut lapsista ainoa josta ei ole syntynyt sukulaisille pelkästään sädehtivää ja herttaista mielikuvaa.

Siinä vaiheessa iltapäivää kun me ehdittiin kauppaan saakka ja meillä olio ostoskärryssä itkeävä ja raivoava M – se halus kotiin... ei siis kotiin lomataloon, vaan kotiin kotiin... heti - itkevä ja riitelevä K joka olis halunnut kävellä ja O, me vilkaistiin L:n kanssa toisiamme työntäessämme niitä kärryjä muina miehinä ja revettiin aivan totaalisen hervottomaan nauruun. Ajatus siitä miltä meidän meidän elämän täytyi näyttää satunnaisen ohikulkijan silmissä oli aika kutkuttava.

M on väsynyt lomailemaan. K taitaa kokea samalla tavalla. O on itsensä. Mun on myönnettävä että ajatus kotiin lähdöstä alkaa tuntumaan houkuttelevalle. Loma on ollut riittävän pitkä... ihana ja rentouttava, täynnä niitä elämyksiä joita tänne lähdettiin hakemaan, yhdessäoloa lasten isovanhempien ja L:n siskon kanssa, mutta alkaa olla aika palata kotiin – ihan kaikkien mielestä. On mahtavaa että meidän lapsilla on viimeinkin sukulaisia muuallakin kuin valokuvissa, ihan oikea isoisä, ihan oikea B ja oikeat auntie ja Tuumanen. Tuumasesta tuli välittömästi K:n idoli.

Lentomatkaa ajattelen lähinnä pelonsekaisin tuntein. On täysin mahdollista että siitä tulee totaalinen katastrofi, sellainen jonka jokainen koneen reilusta parista sadasta matkustajasta muistaa hyvän aikaa. Todennäköisyys sille on suurempi kuin todennäköisyys kivuttomalle ja mukavalle matkalle.

Huomenna eläintarhaan, perjantaina Miamiin, lauantaina kotiin – älä tule lumisade, tule hyvä ilma. Paluumatka on Chicagon kautta.