76.5

Taisin kirjoittaa tästä aiheesta viimeks joskus tammikuussa. Ohuesti sivusin aiheutta omassa turhautumisessani myöhemmin keväällä, ja sit unohdin koko jutun. Sattumalta eksyin blogikirjoitukseen aiheesta ja jäin taas mettimään. Sen jälkeen meille tuli osastolle potilas, se potilas joka melkein rikkoi mun selän. Se potilas joka ilmoitti painavansa noin 159kg sairaalan vaa’an ilmoittaessa lukemaksi 228kg, kai se oli lopettanut laskemisen 160:n jälkeen. Painoindeksi oli 76.5, kaukana siitä määritellystä normaalipainosta, minkä sisään allekirjoittanutkaan ei mahdu, ei ole mahtunut koko aikuisikänään lukuunottamatta sitä vaihetta elämässä kun normaalipainon alaraja ohitettiin suurella tarmolla. Painoindeksi laskurissa sairaalloinen ylipaino alkaa kohdassa, jossa indeksi ylittää 40:n rajan.

Ihminen jonka painoindeksi on  76.5 on todellakin sairaalloisen lihava. Se on niin lihava ettei se enää kykene itse kääntymään sängyssään, saati nousemaan tai kävelemään. Tällainen ihminen tarvitsee erikoisvalmisteisen sängyn, erikoisvahvan sähköisen potilasnostimen ja viisi sairaanhoitajaa, ihan vain peseytyäkseen. Mitä tämä ihminen ajattelee? Haluaisin kuulla tarinan tämänkin ihmisen takana. Miten tähän tultiin? Mitä tapahtui? Itseaiheutettua? Joo, ja ei. Syömällä. Joo, ainakin osin. Mutta miksi? Kuinka kauan on aikaa siitä että tämä ihminen on kävellyt? Mitä sitten tapahtui? Puhutaan kuitenkin kuuden lapsen äidistä, jossakin vaiheessa tilanne on epäilemättä ollut toisenlainen.

Laihuus oli absoluuttinen ihanne. Sen jälkeen ihanteeksi nousi laihuus yhdistettynä kiinteyteen ja jokaisen piti olla liikunnallinen, kiinteä ja kaunis. En mahdu siihen ihanteeseen, olen liian laiska. Terve riittää. Liikunta on mulle metsän polku tai uima-allas, töissä nousen sille päälle sattuessani portaat kymppikerrokseen. Usein kuitenkin valitsen hissin. Parkkihallista nousen portaat hissin sijasta usein. Saatan tehdä iltaisin lankun tai kaksi, joskus teen, joskus en tee. Tunnustan olevani sohvaperuna. Myönnän etten nauti hikoilusta, oikeastaan inhoan olla hikinen, inhoan sitä tunnetta kun paita liimautuu kiinni ihoon. Silti olen kaukana siitä potilaasta.

Tunnen kasapäin keski-ikäisiä pehmeitä naisia. Osa näistä naisista kamppailee jatkuvasti painonsa kanssa, toinen osa taas ostaa pullansa ja syö sen tyytyväisenä. Tunnen toisen läjän keski-ikäisiä naisia jotka juoksevat vapaa-aikanaan maratonin tai kiipeävät vuorelle, niitä jotka täyttävät sen määritelmän – laiha ja kiinteä. Osa juoksee maratonin, koska haluaa juosta maratonin ja toinen osa juoksee ansaitakseen itselleen oikeuden syödä, tienatakseen itselleen hyväksynnän. Tuskin yksikään näistä naisista tulee siihen tilanteeseen missä paino riistäytyy hallinnasta, sivuutetaan se määrä kiloja ettei enää kannata laskea.

Viime keväänä pudotin 15% omasta painostani. Torstaina lääkärissä sairaanhoitaja totes että painan nykyään aina saman verran. Käyn vaa’alla vain käydessäni lääkärissä. Syön edelleen pullan ystävien kanssa kahvilla, otan haukun lapsen tarjoamasta herkusta, en laske kaloreita ja kaadan itselleni lasillisen viiniä. Periaatteessa olisin voinut laihduttaa enemmänkin. Käytännössä se olis tarkoittanut sitä että olisin ollut tilanteessa jossa joudun vahtimaan jokaista suupalaani pysyäkseni siinä alemmassa painossa, en halua. Olen liian mukavuudenhaluinen ja perso hyvälle ruualle. Valitsen mieluummin pehmeyden, sen että M taputtaa mua takapuolelle ja sanoo et mulla on maailman suurin peppu, ja sen että pysyn tällaisena tekemättä sen enempää. 

 

jouluna 2013 - heinäkuussa 2014

syyskuu 2014