ammattina koditon

Kun mä olin lapsi, siis silloin 70-luvun alun Helsingissä niitä sanottiin puliukoiksi. Ne tappeli ja örisi puistoissa, makoili ja kerjäsi kaduilla ja me lapset kierrettiin ne kaukaa. Moneen puistoon ei menty ollenkaan, kun jo puskien takaa kuului remuava ryhmä. Talvisin ne löytyi rapun ylätasanteelta ja pelkäsin mennä ullakolle sen takia että sitä vintin ovea vasten aina kuitenkin makas puliukko. Myöhemmin sanavarasto karttui ja niistä tuli vähän tapauksesta riippuen deekuja tai narkkareita. Koskaan näitä tyyppejä ei oikeastaan osannut ajatella ihmisinä sen enempää kuin kodittominakaan huolimatta siitä että ne selkeesti oli molempia.

Tänäkin päivänä kodittomuus on ongelma, enkä missään tapauksessa halua vähätellä näitten ihmisten ahdinkoa tai yhteiskunnan – meidän – velvollisuutta tukea ja auttaa, ohjata ja tarjota ulospääsyä tilanteesta. Tietämättä asiasta sen enempää, oon aina ajatellut että kodittomuus on tila johon ajaudutaan monen asian summana. Ensin menee ehkä työ, sitten perhe ja asunto. Alla on usein päihde tai mielenterveysongelmia. Kun katson omia potilaitani näen tämän yhdistelmän; usein päihteet ja kodittomuus ja/tai mielenterveysongelmat ja kodittomuus tuntuvat kulkevan käsikädessä. Meillä näitä potilaita ei vaan kursita kasaan ja heitetä takaisin kadulle. Monet sairaalat siirtävät nämä potilaat meille hoitoon, ja vastaavasti meillä sosiaalityö tekee aktiivista työtä löytääkseen näille asiakkaille alun uuteen elämään. Naivisti olen ajatellut että se on tervetullutta näille ihmisille, monelle varmasti onkin.

Jim – nimi muutettu – oli meillä potilaana useamman viikon. Jim oli pyörätuolissa oleva alaraajahalvauspotilas. Jim tiesi mitä haluaa ja mitä ei, Jim tiesi miten häntä hoidetaan ja tulin itsekin uloskatsotuksi Jimin huoneesta useamman kerran. Jimin ongelmalista oli pitkä. Kuolio toisessa jalassa, mielenterveysongelmia, ylipainoa. Kerta toisensa jälkeen Jim kuitenkin pontevasti kieltäytyi mahdollisuudesta kuntoutukseen, ryhmäkotiin, tuettuun asumiseen. Tuli se päivä kun Jimin oli aika lähteä ”kotiin”. Autoin Jimiä pakkaamaan tavaransa ja juttelin niitä näitä. Jimille oli tilattu kyyti. Kysyin mihin Jim aikoo mennä ja se sanoi et stadiin, omalle paikalle, sinne missä kaveritkin on. Kysyin onko hänellä paikkaa yöksi ja Jim sanoi et tänään ei varmaan oo varaa hotelliin, joten pitää mennä yömajaan. Yleensä Jim yöpyy päivän aikana tienaamillaan rahoilla hotellissa. Jim oli ollut kadulla reilut kaksikymmentä vuotta. Ekat kaksi oli olleet Jimille vaikeita, mut nyt ei enää vaihtais. Tällä kun elää paremmin kuin meidän vaihtareilla kun sossusta saa kuitenkin sairaseläkkeen ja sit kaduilla tienaa päivässä sen verran rahaa et Jim oli pian lähdössä Teksasiin tapaamaan tytärtään, oli varannut jo hotellinkin kun ei halunnut asua tytön nurkissa. Jim puhui kodittomuudestaan kuin ammatista, se puhui lomista ja siitä et sateella on vähän kurjaa. Samalla se esitteli sähköpyörätuolinsa ominaisuuksia ja uutta geeli-istuinta. Ennen sairaalaan tuloa se oli ostanut iPhonen. Jim oli mukava tyyppi. Jimissä ei ollut mitään säälittävää.

Meidän paikallisessa luomumarketissa olen asioinut useampaan kertaan samaan aikaan sen miehen kanssa, joka kerjää lapun kanssa siinä viereisessä risteyksessä. Mies käy syömässä luomua tienaamallaan rahalla. Lasten terapian lähellä risteyksessä seisoo parikymppinen tyttö, joka on pahvinpalasensa mukaan raskaana jo ainakin kolmatta vuotta. Monissa risteyksissä ammattikodittomilla on omat paikkansa, sama tyyppi samassa paikassa, päivästä toiseen.

En koskaan ollut ajatellut että kodittomuus voi jossakin vaiheessa kääntyä kohtalosta ammatiksi. En koskaan osannut ajatella etteivät nämä ihmiset välttämättä halua tulla pelastetuiksi. Jim opetti mua katsomaan asiaa myös tältä kannalta, Jimille kodittomuus oli kannattava bisnes.elä

kuvan henkilö ei liity tähän tarinaan mitenkään muuten kuin olemalla yhden tienristeyksen koditon