nälkä

Oikeesti mun pitäis olla yläkerrassa liimaamassa jannujen seinään järjettömän kokoista batmantarraa, tai ehkä mun pitäis seistä tossa kyökin puolella tyhjentämässä tiskikonetta tai ainakin leikkiä ton kaksikon kanssa sen sijaan et ne katsoo telkkaria. En jaksa. Sen sijaan keitän itselleni uuden kupin kahvia ja otan keksin – kolmannen keksin. Jalat lykkään L:n ostamalle hirontavehkeelle, paras herätesostos aikoihin.

Aamu tuli tänäänkin ihan liian aikaisin. Ei ihmistä – ainakaan mua – ole tarkoitettu nousemaan pimeässä. Siinä vaiheessa kun istuin hiljaisessa kouluterveydenhoitajan huoneessa neulomassa oli vähällä ettei otsa kolahtanut pöytään. Harkitsin vakavasti siihen lepopedille käymistä, mietin mitä koulusihteeri ja reksin assari teksi jos ne löytäis mut sieltä nukkumasta, herättäiskö vai antaisko uupuneen äiti-ihmisen nukkua? Kaksi asiakasta vähän herätteli mua ja loppuajan tyydyin neuloessani haaveilemaan kaikesta mitä vois syödä. Mulla on aina aivan tolkuton nälkä jos oon väsynyt ja on helppoa uskoa unenpuutteen ja lihavuuden liittoon.

Kaahasin hakemaan K:n koulusta ja sain sen kiinni kun se istui jo bussissa. Se oli seitsemännessä taivaassa tästä yllättävästä tilanteesta ja me lähdettiin kahdestaan kauppaan. Koko matkan autossa se hoki mulle et oon paras äiti ikinä ja et se rakastaa mua. On vaarallista käydä kaupassa sellaisena päivänä kun on aamun istunut haaveilemassa kaikesta mitä vois ehkä syödä. Kaupan kassalla K hoiti itsepalveluskannerilla maksamisen ja mä avustin vähän tavaroitten pussittamisessa. Sit se kantoi yhden kassin autoon.

Kotimatkan O:n koululta äsken vielä niin iloinen, osallistuva ja joviaali K karjui kuin jalopeura koska O:n koululla oli ollut palomiehiä ja ne oli saaneet sellaiset palomiehen kypärät. Jossakin vaiheessa O huomautti et sitä vähän häiritsee K:n karjunta ja kirkuna ja mä totesin et niin muakin. Kotona K jäi riehumaan autoon mun kantaessa O:n kanssa kauppakassit sisään ja mun suureksi yllätykseksi O hyvin kohteliaasti tiedotti et hän vois vaikka auttaa mua ja purkaa kassit. Se totes että mun tarttee varmaan keskittyä hoitamaan tilannetta K:n kanssa niin hän tekee tän. Niin se teki. Purki kassit, laittoi oikeisiin paikkoihin kaiken minkä yletti laittamaan ja sit ne tyhjät pussit kierrätykseen. Juttelin K:n kanssa ja tuijotin sisäisen hiljaisuuden vallitessa keittiössä toimivaa pientä poikaa. Tapahtuuko näin myös huomenna? Tuskin. Tuleeko tästä tapa? En usko. Mulle se yksikin kerta kun se ihan vaan puhtaasti haluaa huomioida mua on palkinto joka kantaa pitkälle, ei siksi että se teki mun hommat vaan siksi että se halusi auttaa.

M ilmoitti eilen päivällisaikaan ettei mahdu enää istumaan poikien välissä keittiössä koska on niin lihava. Korjasin että ehkei kuitenkaan lihava, vaan vaan iso. Se katsoo mua hetken ja sanoo mulle et oikei, mä (M) oon oikeastaan aika luikku, mut sä (allekirjoittanut) oot lihava. Nieleskelen röhönaurua ja siirryn keskustelemaan siitä mitä se lihavuus oikeastaan tarkoittaa, ja ettei ole kohteliasta kommentoida ihmisten painoa tai pituutta oli niitä sit paljon tai vähän, ja että monet kokee sen loukkaavana vaikkei M ehkä tarkoittaiskaan sitä niin. Puhuttiin myös siitä mitä voi sanoa.