Unity Day – ”vain siksi että olen minä”

M:n koulussa on tänään Unity Day. Ne pukeutuu oranssiin ja kävin koulun säännöistä pikaisesti tarkistamassa voiko se laittaa päälleen sen viimekesän oranssin leiripaidan, sen missä lukee ”God made Me Awesome”. Sanoma ei voisi sopia päivään paremmin, mutta saako koulussa tunnustaa pukeutumisessaan uskontoa? Sääntöjen mukaan saa.

Tämän vuoden Unity Day nostaa pöydälle koulukiusaamisen. Näppituntumalta sanoisin ettei ongelma ole kovin suuri meidän koulussa, mutta jokainen yksittäistapauskin on liikaa. Yksikin niistä: ”läski, lehmä, ruma, tyhmä” lausahduksista tai huudoista on liikaa siinä missä kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminenkin. Tai se ohimennessä, kuin ”vahingossa” tönäisykin.

Äitinä mun pelko on yhtälailla että ne joutuu kiusatuksi, kuin että ne kiusaa. M puolustaa heikompiaan, M puuttuu rohkeasti vääryyteen ja kertoo pontevasti viidesluokkalaiselle pojalle kun se kiilaa pienen pojan ettei se voi etuilla jonossa. Mutta M:lla on vaikeuksia ymmärtää niitä lausumattomia sosiaalisia sääntöjä. Se ei ymmärrä tyttöjen välisiä pelejä eikä se osaa niitä pelata. Se muistuttaa mua, mäkään en ymmärtänyt miksi joku joka leikki mun kanssa puistossa ei tervehtinyt mua koulussa tai et miksi mä en päässyt mukaan leikkiin. Sillä on kuitenkin kavereita. Kun se istuu koulubussissa penkille, istuu sen viereen joku. Toivon ja rukoilen että sillä on koulussa kavereita myös jatkossa. Toivon ja rukoilen ettei sen tarvitse seistä pihalla yksin.

K on potentiaalinen kiusaaja. Se haluaa olla muitten silmissä hauska ja hakee huomionsa monesti kyseenalaisella tavalla. Eilen sain sen kiinni puistossa lällättämässä pienelle tytölle. Se kutsui sitä haisevaksi kakkavaipaksi. Kukaan ei osallistunut, yksikään ei nauranut. Oli vähällä ettei jannu saanut ympäri korviaan allekirjoittaneelta. Se marssitettiin pyytämään tytöltä anteeksi ja leikit loppui siihen. Sit me puhuttiin siitä miksi se mitä se teki oli väärin. Mä jäin miettimään miksi? Eikö se koe olevansa riittävä ilman?

Joku sanoo ettei se osaa kirjoittaa kiusaamisesta koska aihe ei oo koskaan koskettanut sitä. Mun on vaikeeta kirjoittaa tästä koska se edelleen, 24 vuotta koulun päättymisen jälkeen koskee. Koska ne arvet on edelleen tallella. Ala-asteella odotin et pääsisin yläasteelle. Yläasteella toivoin että lukio lopulta armahtaisi ja lukiossa tiesin että sitä on enää jäljellä kolme vuotta. Sen jälkeen olisin vapaa, ja niin olin. Lukion jälkeen mua ei ole koskaan kiusattu. Mua ei ole kiusattu keskiasteen oppilaitoksissa sen enempää kuin yliopistollakaan. Mua ei ole kiusattu työpaikoilla tai muuallakaan. Kiusaaminen jäi taakse kun kouluvuodet loppuivat. Olinko niin erilainen? Tuskin.

Ala-asteella olin kaveri Petrin kanssa. Kukaan muu ei ollut. Jengi heitti Petrin roskikseen välitunnilla eikä kukaan tehnyt mitään. Olin heikko ja pelkäsin että mä oon seuraavana roskalistalla ja käänsin Petrille selkäni. Liikuntatunneilla seisoin Kaarinan kanssa vierekkäin ja joukkueet kapteeneineen riiteli siitä kumman on pakko ottaa kumpi. Opettaja seurasi vierestä eikä sanonut mitään.

Yläasteella meidän luokan pojista kaksi heitti Kaarinan käytävän lattialle ja Kaarinan käsi murtui. Pojat joutui puhutteluun, mutta siihen se jäi. Toisen pojan isä titesi ettei hänen kullannuppunsa moista tekisi, että tyttö valehtelee. Ei se valehdellut. Mä seisoin vieressä kun se tapahtui. Me oltiin Kaarinan kanssa kavereita. Asuttiin samassa talossa ja leikittiin yhdessä. Lopulta en uskaltanut enää olla Kaarinan kaveri, halusin ”turvallisempaan” ystäväpiiriin. Tilalle tuli Hertta. Hertta oli hevoshullu. Sen äiti oli alkoholisti. Se asui niissä isoissa taloissa kadun päässä ja siellä oli paljon lapsia. Olin läski. Olin lehmä. Mun kanssa ei ollut hyvä puhua jos ei halunnut samaa leimaa itselleen.

Lukiossa kuuluin vähän kaikkiin ryhmiin, enkä oikeastaan mihinkään. Tiukan paikan tullen mut jätettiin aina ulkopuolelle. Lopulta sairastuin anoreksiaan. 

En oikeastaan tiedä miks just mua kiusattiin. Olin erilainen. Olin mutsin pukema. Halusin kuulua joukkoon, mutta en osannut. En tiennyt miten systeemi toimii. En osannut olla oikeanlainen. Olin outo. Halusin olla pidetty. Kukapa ei haluaisi. Entinen koulukiusaaja – ei mun kiusaaja, mutt ihminen joka muistaa olleensa kiusaaja - sanoi kerran kahvikupin äärellä että kiusaaminen on kiusattujen oma syy. Vedin kahvit niin syvälle väärään kurkkuun etten saanut sanottua mitään. Aikuisena tiedostan että myös kiusaaja tarvitsee apua, mutta että kiusaaminenko on uhrin omaa syytä?