Helmikuu on
hermoja raastavaa aikaa. Ilmoittaudutaan kouluun, ja jäädään odottamaan
koulupaikka-arpajaisia. Palaveerataan K:n erityisopetussuunnitelmasta (EIP),
ollaan hetken onnellisia. Jännitetään arpajaispäivänä, ja ollaan taas hetki
onnellisia. Suunnataan katse kohti M:n uudelleenarviointia ja EIP kokousta,
pelko persiissä että ne ilmoittaa ettei se tarvitse enää mitään tukipalveluita.
Kokouskutsu kolahti sähköpostiin lounasaikaan.
Iltapäivällä puhun ensin Reksin kassa poikien sijoituksesta ensi vuonna. Kerron ettei ne ole koskaan käyneet koulua yhdessä ja että niitten laittaminen yhteen vuodeksi tuntuu musta hullulta. Reksi on samaa mieltä. Homma on sillä selvä.
Kävelen Erityisopen luokkaan ja kysyn siltä pitääkö mun saada hermoromahdus tän asian suhteen. Se katsoo mua hämmentyneenä
ja kysyy et miten niin? Mä kerron että mä pelkään että M:lta evätään sen EIP ja
tukitoimet. Erityisopettajan hämmennys syvenee, se katsoo mua ja toteaa
hellästi että ; ”Mutta eihän siinä olis mitään järkeä! Evätä lapselta ne
tukitoimet joita se selkeästi tarvitsee. Ehei, minä tässä jo kirjoittelen sille
uutta opetussuunnitelmaa ja lisäilen sinne kaikkea mitä sieltä puuttuu” Luvassa
on lisää tukea siirtymätilanteisiin. Uusia apuvälineitä ja PECS kortteja tämän
päivän kaltaisiin koulupäiviin, niihin joina rutiinit poikkeaa totutusta. Sellaisiin
päiviin joina joudun aamulla työntämään ahdistuneen lapsen koulubussiin
kuiskaten sen korvaan; ”Sä pärjäät kyllä!”
Mieli levollisena jään odottamaan M:n tiimin
kokoontumista. Läsnä opettaja, erityisopettaja, koulupsykologi ja
allekirjoittanut. Jälleen kerran olen pohjattoman kiitollinen kaikille näille ihanille ihmisille joiden kanssa me saadaan tehdä yhteistyötä. Tarinat kun kertoo toisenlaisista kouluista, tylyistä ihmisistä, evätyistä tukitoimista. Niitä tarinoita löytyy läheltä, omista ystävistä ja tuttavista.
 |
| M opettelee osavaltioita |
Kommentit
Lähetä kommentti