saksia, viiniä ja sadetta

Lauantaina oli parturipäivä. Ekaks leikkaan Fredden tukan, sit pikavilkaisu K:hon, viimeiseksi ajelen Koiran. O:n tukkaan ei kosketa. Autosta soitan Rudy’s Barber:iin ja laitan M:n ja itseni listalle. Meillä on tunti aikaa, siinä tunnissa ehtii postiin jonottamaan. 

O on ihan varmasti edellisessä elämässään elänyt jossakin lämpimässä.
Ulkona on kaatosade ja +12C, omasta mielestään sillä on säähän sopiva asu.

Postissa on täällä aina enemmän tai vähemmän maailmanlopun tunnelma ja muutenkin touhu on kuin jostakin tragikomediasta. Kukaan ei käy postissa jos ei oo pakko, ja jos on pakko tarkoittaa se keskimäärin isoja vakuutettavia tai ulkomaille lähteviä paketteja. Me päästiin helpolla, jonossa ennen meitä oli vaan viis tyyppiä. Kymmenen minuuttia myöhemmin se kiemurtelee jo ulos ovesta. Virkailijoita on kaksi. Toinen on kovaääninen setä, joka onnistuu leimaamaankin niin että koko tila kaikuu – SLÄM! Se kohtelee jokaista asiakastaan kuin kuulovammaista ja siis käytännössä huutaa jokaisen kysymyksensä huonolla englannilla; ”TO YOU NEE ANII STAAAMPS? FOEVER STAAAAMPS? INSUUURANS? ANII POSON IN BOX? TWENTI TRII DOLAARS SIIR!” Ja leima kolahtaa taas lappuun – SLÄM!” Tottakai meille sattuu tää tyyppi, eikä sen työpari ”kuiskaaja”, ei muuten mitään väliä mutta kuiskaaja hoitaa kaksi asiakasta siinä missä huutaja yhden. Syykin selviää, huutajan kymmensormijärjestelmä sisältää yhden sormen, joka sekin etsii oikeaa kirjainta näppäimistöltä pitkään.

meidän jonottaessa postissa, M otti itsestään selfien jos toisenkin

M haluaa palata polkkatukaan. Se etsii mun puhelimesta kuvia polkkatukista ja valitsee mieleisensä. Se esittelee kuvan parturilleen. Kun tulee mun vuoro pääsen helpolla; ”Mitä sais olla?” – No sama kuin just leikkasit tolle pikkupojalle, mut vähän pidempänä... Lopputulos on loistava ja sen sijaan et olisin maksanut leikkauksesta sen normaalin satasen jollekin hiusmuotoilijalle, me päästään M:n kanssa ulos parturista alle kahdeksankympin, ja siihen kuuluu jo tippikin. Kannatti.

Olis kai pitänyt vaan sanoo et sellainen ku Zac Efronilla...

Sateisena lauantaina on liikkeellä muistakin viininmaistelijoita. Me käydään hakemassa meidän klubiviinit ja jäädään samalla nauttimaan maisteluhetkestä. Kotiin lähtevässä kassissa on mun elämän ensimmäinen $80 viini, on se kyllä hyvääkin. Hetken elämä on sellaista kuin elokuvissa. Lapset natustaa voileipäkeksejä ja me siemaillaan laadukkaita rypälemehuja pehmeissä nojatuoleissa.

Ruokakaupassa maistellaan shampanjoita, tai siis listalla on kaksi kuohuviiniä ranskasta ja kaksi shampanjaa. Ostaminen muuttu helpommaksi ja mukaan tarttuu juustotiskiltä neljä juustoa, lihatiskistä luomulammasta, luomulehmää, luomupossua, aamiaismakkaroita ja luomupekonia. Kysyn myyjältä onko se kokeillut erikoiselta kuulostavaa mokkapekonia ja myyjä kääräisee meille pakettiin vielä useamman viipaleen mokkapekonia kaupanpäällisiksi, saatesanoin: ”on se aika erikoista” Kärryyn pakataan vielä tuoretta minttua, paprikaa, sipulia,  vadelmia, soijakermavaahtoa, muutama sorbetti ja yks jäätelö, tahinia ja munakoisodippiä... ruuaksi on libanonilaista.

Kotona ilmoitan meidän laululinnun koulun kuoroon ja samalla istumalla varaan itselleni maanantaiaamuksi lääkärin, James saa taas rasauttaa mun SI-nivelen lukon auki.

tää on maailman kätevintä, varata lääkäri netissä

Sunnutaiaamuna keittiössä askarrellaan. Ensin synttärikortteja ja sen jälkeen ne rustaa nimiä ystävänpäiväkortteihin. Loppusuoralla O on onnistunut lyhentämään oman nimensä yhteen kirjaimeen, huomautan asiasta ystävällisesti ja saan vastaukseksi ärtyneen urahduksen; ”Kyllä se on ihan hyvä” – olkoon sit niin, ihan hyvä. K jaksaa tehdä viisi, sen jälkeen se luovuttaa ja painelee yläkertaan. Onneksi sateen tilalla on taas aurinko.

kevät on viitisen viikkoa etuajassa, ei haittaa