Herään ennen
muita. En tiedä miksi, niin vaan käy. Kello on vähän vaille kahdeksan, uutta kesäaikaa
vähän ennen yhdeksän. Oma rauha tuntuu taianomaiselta. Oma rauha on harvinaista
herkkua heinäsirkan noin keskimäärin herätessä jo ennen päivänkoittoa. Tää on
toinen kerta viikon sisään kun K nukkuu aamuisin, ollaanko me vihdoinkin siinä
kohdassa että sekin oppii nukkumaan. M:n aamu-unet kun alkoi pitenemään just
samoihin aikoihin, viiden vuoden kynnyksellä.
Perjantaiaamuna
se nukkui. Annoin sen nukkua. Podin huonoa omatuntoa siitä miten paljon nautin
aamustani niitten kahden muun kanssa, ilman K:n jatkuvaa säätämistä. Huomasin
miettiväni että meidän elämä vois olla myös tällaista. Hiljaisempaa,
rauhaisampaa. Ainakin aamuisin, unisena murolautasensa yllä torkkuvan M:n
ollessa hiljaa... niin ihanan hiljaa. O on sanonut sen monesti ääneenkin, sen
ettei se kuule edes omia ajatuksiaan noilta kahdelta muulta häseltäjältä. Se
kaipaa hiljaisia, hitaita aamuja samoin kuin äitinsä.
Kuulen uunin
naksahtelun leivän paistuessa. Kuulen kummankin kellon tikityksen ja ulkoota
kantautuu punarinnan keväinen lauleskelu aurinkoisessa aamussa. Kupissa on
kahvia. Koira nukkuu, Fredde nukkuu, M nukkuu, O nukkuu, K nukkuu. On
sunnuntai. Viikon paras päivä.
Puolikymmenen
aikaan, vedän leivän ulos uunista. Koira ilmestyy alakertaan ja sillä menee
tovi aikaa tajuta että mä olen alakerrassa, onhan se kuuro ja melkein sokea.
Hetkeä myöhemmin seurueeseen liittyy kaksi unentuoksuista nuorta miestä, K
halaa mua riehakkaasti ja ilmoittaa rakastavansa mua koska mä olen sen maailman
paras äiti. Mäkin rakastan – heinäsirkkaani.
Kommentit
Lähetä kommentti