pyykkejä ja ajatuksia elämästä

Anoppi on mielipiteen nainen. Anopin kotona on aina siistiä, oikeesti on. Anopilla ei ole koskaan pyykit kasassa jossakin nurkassa tai tiskejä tiskialtaassa. Onneks se ei pääse meille katsomaan, saattais saada slaagin. Freddelle se oli valittanut että Fredden veljenvaimolla oli aina kaikki huiskin haiskin ja hujan hajan. Ne kerrat kun mä niillä kävi, oli siellä siistiä, vähintään yhtä siistiä kuin meillä. Anopin mielestä miniä ja poika on laiskoja kun jättämät asioita lojumaan. Fredde yritti muistuttaa että niillä on siellä myös neljä lasta yhdistettynä kahteen työssäkäyvään aikuiseen. Ei mitään teini-ikäisiä, vaan lapsia. Neljä lasta ja sen verran hulinaa että jos joskus aikoo tehdä myös jotakin muuta kuin vaan siivota ja järjestää, on pakko välillä joustaa ja antaa niitten puhtaitten pyykkien kasvaa vuoreksi. Anopin mielestä se ei ollut mikään syy. Olihan hänelläkin kaksi lasta, ja hänen vanhemmillaankin oli kaksi lasta. Fredde muistuttaa että joo oli heitä kaksi. Kaksi yhteishuoltajuudessa lasten isän kanssa ja niillä kahdella neljä vuotta ikäeroa. Toisin on Fredden veljellä, toisin on meillä.

Tän keskustelun jälkeen, jokainen kerta kun ohitan sen pyykkivuoren yläkerrassa – siis päivittäin. Ajattelen anoppia ja sitä mitäköhän sekin tästä meidän menosta sanois. Käly oli sentään töissä, mullahan ei pitäis olla muuta tekemistä kuin siivota, puunata ja pyykätä. Silti ne pyykit tuppaa vaan yrityksistä huolimatta kasaantumaan vuoreksi. Joskus vuoren rinnalle kasvaa toinen vuori, eikä ole mitenkään ennenkuulumatonta että neuvon jälkikasvuani kaivamaan vaatteensa niistä vuorista.

Olen varmasti myös laiska. Jos haluaisin vähän enemmän ja voimallisemmin, voisin varmasti huolehtia ettei meillä loju pyykkejä pitkin lattioita. En halua tarpeeksi. Mulla on muita asioita jotka arvostan sen pyykkäämisen yläpuolelle. Joskus se on blogi, joskus hyvä kirja tai hetki neuleen kanssa. Useimmiten se on kuitenkin lauma - kokonaan tai osissa. Viikkaamisen sijasta rakennan legoilla, pelaan lautapelejä tai opetan nuorimmaista ajamaan polkupyörällä. Joskus maalataan, välillä piirretään tai leimataan, monesti luetaan kirjoja. On niitäkin hetkiä kun heittäydyn sohvalle katsomaan elokuvaa niitten kanssa. Pian tulee aika kun ne rakentaa ihan itse, pelaa mieluummin keskenään, eikä kukaan tarvitse enää apua pyöräilyyn. Sitä seuraa se vaihe kun kukaan ei enää ole kotona ja mä saan pyykätä ja viikata sydämeni kyllyydestä. En tosin taida oppia tykkäämään pyykkäämisestä sen enempää kuin siivoamisesta – koskaan. Joku väittää että pyykinpesussa on terapeuttisia elementtejä, ei mulle. 

Tänään selvitin jannujen opiskellessa pyykkivuoret. Pesin vielä kaksi koneellista lisääkin ja selvitin nekin. Likapyykki on nyt tyhjä ja puhdaspyykkikorit on sievässä pinossa kodinhoitohuoneessa. K:n tultua koulusta tein vielä viimeiset K:n odotellessa alakerrassa et me lähdettäis hakemaan O koulusta ja kotimatkalla mentäis kauppaan ostamaan aineet hedelmäsalaattiin.

Myöhemmin leikin pihalla sydän täynnä kiitollisuutta, en selvitetyistä ja viikatuista pyykeistä vaan siitä että mulla on mun lauma ja ne on tässä ja nyt. Silmään pyrkii kyynel toisen äidin puolesta... Mun leikkiessä jannujen kanssa pihalla keväisessä auringonpaisteessa M:n koulutoverin isosisko on lastensairaalassa suuressa leikkauksessa. Kaksitoistavuotiaalta tytöltä poistetaan golfpallon kokoista aivokasvainta. Perhe kulkee mukana monen rukouksessa. Toivottavasti kasvain saadaan poistettua kokonaan, ilman vaurioita. Aika näyttää miten käy. Ensimmäinen askel on saada Bella hengissä osastolle. Seuraavaksi katsotaan missä mennään. 

Pyykkejä ehtii laittaa myöhemminkin. Nyt on lasten aika.