on aika päästää irti

Mä aina säännöllisesti jään pohtimaan onko mahdollista rakastaa lapsiaan liikaa. En nyt tarkoita sitä et pitäis jotenkin yrittää olla rakastamatta, mutta mitä jos mä teenkin niille jonkun hirvittävän karhunpalveluksen kun en kokoajan nalkuta ja potki persauksille ja anna niitten vaan unohtaa läjksyjä ja koulutarvikkeita ja itseään. M nimittäin ihan kevyesti hukkais itsensäkin jos en vahtis ja pitäis huolta ettei niin pääse käymään.

Mietin että tukehtuuko ne mun rakkauteen ja jonakin päivänä mä oon sellainen vanha kääkkä joka ei osaa päästää irti?

Ehkä se johtuu siitä että mä halusin niitä niin... Että mä halusin ne jo kauan ennen kuin ne oli olemassa. Että mä halusin ja kaipasin, niin paljon ja kipeästi että nyt kun mulla viimeinkin on ne, mä haluan ne silloinkin kun en oikeastaan halua. Silloinkin kun ne on ihan kamalia ja mä vielä kamalampi. Johtuuko se siitä että olen menettänyt yhden? Johtuuko se siitä?

Ai miten niin? Jannujen kummitäti ei voinut mitenkään käsittää etten mä halua viettää mun synttäreitä ilman lapsia. Sen mielestä vain marttyyrit ei ota synttäreinään lastenvahtia ja lähde kahdestaan johonkin hienoon ravintolaan. Sen mielestä mä olisin voinut ihan hyvin juhlia lasten kanssa aamiaisella ja lähteä sit illalla jonnekin ilman niitä. Se ei ymmärtänyt yhtään eikä ollenkaan kun mä sanoin etten mä halua, että mä nimenomaan HALUAN viettää synttärini niitten kanssa YHDESSÄ.

mulle riittää se että pääsen joskus kauppaan - ihan yksin

Silloin kun keväällä aloitin mun työt törmäsin siihen mun yliyliylihoitajaan hississä ja se kysyi et miten menee. Mä vastasin et ihan hyvin muuten mut lapsilla tökkii pahasti, ja se sanoi et niille tekee oikein hyvää vähän itsenäistyä ja ottaa omaa tilaa. Siitä on nyt kahdeksan kuukautta. Ne ei koskaan sopeutuneet. Teinkö mä jotakin väärin? Miksi mua vaivaa niin että ne itkee kun mä lähden ja että M nukkuu kietoutuneena muhun yönsä silloin kun oon töissä ja että sitä ahdistaa ja että se pelkää tulipaloa ja sitä että mä kuolen. Pitäiskö mun vaan osata olla? Miksi mulla on niitä oikeesti ihan hirvittävä ikävä silloin kun olen töissä? Niitä ja L:llää.

Niin paljon mua se sopeutumattomuus ja ikävä ja oma ikävä ja aiainen väsymys ja menetetyt viikonloput ja illat haittas että irtisanoin itseni eilen. En irtisanoutunut koska en viihtynyt. Rakastan työtäni edelleen, ja jos sitä vois tehdä niin ettei se olis niin paljon pois näiltä kolmelta ja L:ltä, tekisin sitä edelleen. En irtisanoutunut siksi että työ olis ollut liian rankkaa, vaativaa, haasteellista tai uuvuttavaa. Sain irtisanoutumisen selitysviestiin vastauksen sekä yliyliylihoitajalta, että yliylihoitajalta. Kumpikin toivotti tervetulleeksi takaisin, ihan koska vaan. Irtisanouduin siksi että perhe ja lapset on mulle kuitenkin työtä tärkeämpiä. Ei marttyyrimaisesti - kaikkeni teidän puolesta annoin – ei pakon edessä, vaan koska halusin. Koska mä en itse saanut sitä läsnäolevaa vanhempaa lapsena ja koska itse halusin ja päätin olla lapsilleni sellainen. Ne on pieniä enää hetken. Odotanko vastalahjaa, ikuista kiitollisuutta ja sädekehää pään päälle? En. 

Nyt on aika viettää niitten kanssa joulu pitkän kaavan mukaan. Keskiviikkona menen alustavaan työhaastatteluun, ja toivottavasti jossakin välissä kevätä voin aloittaa päivätyöt. Sellaiset joustavat viisi päivää viikossa ma-pe, sellaiset että voin välillä tehdä töitä kotoa, lähteä aikaisin tai mennä myöhemmin. Sellaisen työn joka on rehellisesti pätkätyötä, niin että voin pitää kesäloman yhdessä näitten kolmen kanssa. Sellaista työtä mä etsin nyt.

Kevääksi suunniteltu suomenmatka laitettiin eilen lopullisesti hyllylle, ja mun visiittien väli kasvaa siitä neljästä vuodesta ainakin viiteen.