kun kissa on poissa...

Lapsilla edessä vuosittainen sukellus suomiruokaan... Aina kun L on Suomessa me syödään niitä ruokia joita se EI missään tapauksessa syö... hapanleipä on keittiössä nousemassa, vispipuuro on vatkattu. Listalla vielä ainakin riisipuuroa, mannapuuroa ja harmaata jauhelihakastiketta... L:n kanssa mietittiin eilen että oletusarvoisesti se syö tulevan viikon ruisleipää, karjalanpiirakoita, kalaa, jätskiä ja pullaa... mihin tahansa se meneekin kylään on tarjoilut aina ne samat – ruokia joita ei muualta saa, paitsi että saa. No, karjalanpiirakat pitää kyllä leipoa ihan itse, mutta ruisleipää saa omasta uunista JA kaupastakin, graavilohta samoin ja savukalaa ja silliä ja... neulamuikkuja täältä ei saa, eikä mätiä sen myönnän.

Pudotettiin L kentälle lasten tapellessa autossa... mun saatesanat oli että mee Anthony’s:iin, tilaa olut ja hyvä lounas, nauti matkasta, älä kuole. On jotenkin hullua miten sitä pelkää... "Älä kävele keskustassa yöllä... älä sitä ja älä tätä" Suomi ei enää ole koti, Helsinki ei enää ole oma kaupunki... se on vieras ja vähän pelottava.

M toi koulusta mukanaan ekat läksynsä ja niitä sit väsättiin tänään yhdessä... Vitsi että mä olen ylepä tosta lapsesta, se osaa melkein kirjoittaa – IHAN ITSE! Tossa se itsekseen vielä harjoittelee mun kirjoittaessa... nyt on vuorossa pikkuaakkosista g ja h.

Mä oon suunnitellut meille kivan viikon, leffailtoja M:n kanssa ja synttäreitä ja kirkkoa ja kaikkea mitä noi nyt tykkää tehdä. Tuleehan mun ikävä, ihan hillitön ikävä... mutta toisaalta on kivaakin kun saa illat puuhailla itsekseen, kirjoittaa ja katsoa omia leffoja ja herkutella kekseillä ja mennä aikaisin nukkumaan... tehdä just mitä tykkää, ilman että tarttee ottaa sitä toista huomioon, laittaa sille – ja itselle – ruokaa, keskustella ja kysellä... Toisaalta näitten suomenreissujen kanssa raskainta on just se kun se on niin kaukana ja eri ajassa ja sen kanssa ei voi puhua. Ei pääse kertomaan kuulumisia ja ajatuksia... Ennen lapsia se matkusti AINA. Se oli kolme viikkoa neljästä reissussa ja välillä pidempäänkin... kerran kokonaisen kesän. Oon tottunut olemaan yksin kotona, en pelkää, osaan puuhata ja siksi kai se omalla tavallaan hyvältä tuntuukin.

Kohta mä saan ton viimeisenkin sänkyyn, abaan telkkarin ja katson viimeviikkoisen Greyn...