omituisten otusten kerho

Maailmassa on monta omistuista paikkaa, mutta tunnelmaltaan ehkä yksi mielenkiintoisimmista on psykologin odotushuone. Mulla on tästä melko laaja kokemus, olenhan tavannut yksityisesti pariakin psykologia Suomessa ja yhtä muutaman kerran täälläkin, silloin poikien syntymän jälkeen. Kaikki kolme aikuisten psykologia on pitäneet vastaanottoaan ihan tavallisissa asuinkerrostalossaja vastaanotolla ei ole näin ollen ollut varsinaista odotushuonetta ja omaa aika on odotettu istumalla siellä rappukäytävässä. Liian aikaisin ei voinut soittaa ovikelloa, koska siellä saattoi aina olla edellinen asiakas vielä pohtimassa oman mielensä liikkeitä. Sit jos siihen lähtevään asiakkaaseen törmäsi, molemmat katsoi kattoon ja seiniin ja esitti sen toisen olevan näkymätön, oltiinhan täällä myöntämässä että oltiin aika heikkoja ja rikkinäisiä.

Sitten olen istunut pariterapeutin odotushuoneessa, en tosin asiakkaan ominaisuudessa. Meidän ASD lasten vanhempien vertaistukiryhmä vaan sattuu kokoontumaan yhden pariterapeutin vastaanotolla ja siellä ON odotushuone. Tästä odotushuoneesta on yritetty rakentaa rauhaisa ja rentouttava... vähän kuin span odotushuoneessa... rauhallista, helisevää musiikkia, tunnelmavalaistus, sohvia ja nojatuoleja...

Lastenpsykologin odotushuone on tullut tutuksi kahden psykologin osalta. Molemmissa näissä oli tosiaan se oikea odotushuone. Ensimmäisellä ei koskaan ollut ketään muuta ja seinällä oli taulu, jossa kehoitettiin hallitsemaan vanhempia kohtaan tunnettua vihaa... M oli silloin kaksi, me saaltiin sieltä lähinnä käytännön neuvoja ja olisin suonut että tää täti olis lähettänyt meidät jatkotutkimuksiin, vaikka ei diagnoosikoodeihin uskonutkaan.

Nykyään me käydään kerran viikossa M:n kanssa terapeutilla. M juttelee siellä peloistaan ja ahdistuksistaan ja koulusta ja syömisestä ja niistä asioista jotka nyt kulloinkin tuntuu vaikeilta. Se on ison psykologiryhmän vastaanotto ja odotushuone on aina täynnä ihmisiä vanhempia, jotka leikkii asiakkaan sisausten kanssa tai lukee lehteä tai leikkii puhelimellaan – yksi neuloo. Täälläkään - toisin kuin terapiaklinikalla - odotushuoneen ihmiset eivät puhu toisilleen, eivät tervehdi tai sano näkemiin, ei vaikka samat ihmiset on siellä viikosta toiseen samaan aikaan samojen lasten kanssa. Se yksi pitkätukkainen vanhempi rouva, joka pelaa shakkia lapsen kanssa. Se nainen joka laukkaa tyttärensä kanssa edestakaisin... sisään, ulos, sisään, ulos. Se jolla on mukana tyttö ja poika ja isä hakee ne pois, se äiti jolla on punertava tukka ja iPad. Meitä kaikkia yhdistää se, että meidän lapset on jotenkin rikki. Kuinka ne meni rikki? Voiko niitä korjata? Kuka ne rikkoi? Äiti? Isä? Opettaja? Joku muu, mikä? Oliko ne jo valmiiksi rikkonaisia? Onko tästä mitään hyötyä? On varmaan kysymyksenä kaikkien odottajien mielissä...

Siellä me istutaan ihan hiljaa ja vältetään katsomasta toisiamme, me rikkinäisten lasten vanhemmat... Tekiskö kuitenkin itse kullekin ihan hyvää käydä vähän psykologilla? Hyötyiskö siitä kaikkien lapset? Varmasti, ehkä, tai ainakin veikkaan näin...