kriisistä kriisiin

Elämä on viimeiset vuodet kulkenut kriisistä toiseen ja välillä en voi olla miettimättä et onko muillakin tällaista, siis sitä että suvantovaiheet on vähissä ja et aina tuntuu olevan jotakin ”päällä”. Ehkä elämä lasten kanssa on vaan tällaista... toistuvasti mielessä on vastaamattomat sähköpostit, lähettämättömät kirjeet ja kiitoskortit, puhelut joihin en koskaan palannutkaan ja kaikki ne joita pitäis tavata mutta joita ei tule tavanneeksi. Ei meillä oikeesti oo niin kiire – kai. Liian usein huomaan etten vaan jaksa-viitsi-vaivaudu, energia ei vaan riitä enää siihen ylimääräiseen että sen hetken kun ehdin istahtamaan kirjoittaisin sen kirjeen tai sähköpostin tai soittaisin ja sopisin tapaamisen.

Tammikuussa M sairastui ja oli sairaalassa. Helmikuussa toivuttiin tästä läheltäpititilanteesta joita meidän perheessä tuntuu tulevan vähän turhan usein. Sit uudelleenjärkättiin terapioita ja kesäkoulua ja aloitettiin K:n terapiaa ja käytiin ravitsemusterapeutilla ja siellä ja täällä ja lopulta ollaan tässä kohdassa. Mun lapsi ei syö. Ostin kaupasta vahingossa väärän paketin niitä pirtelöitä, sellaisen jossa oli erimakuja. Oletan että saan heittää muut paitsi suklaat roskiin tai lahjoittaa ne tarvitsevalle. Eka kokeilu mansikanmakuisen kanssa johti itkuun - "I just want chocolate..." Se toinen - vaniljanmakuinen - jää juomatta; "I only do a shake in the morning" 

Maanantaiksi sain järkättyä M:lle akuuttiajan syömisterapiaan, tiistaina autismiklinikalle ja toivottavasti saadaa lisää peruutusaikoja syömisterapiaan ja autismiklinikka ottaa jotakin kantaa tilanteeseen. Elokuulle tuli aika M:n syömistilanteen uudelleenarviointiin Klinikalta. Siltä ajalta en odota kauheesti kun tiedän oikein hyvin ettei M:n ongelma ole sensorisen integraation ongelma vaan ihan puhtaasti psyykkistä. Tänään on keskiviikko ja matka maanantaihin tuntuu pieneltä ikuisuudelta katsoessani ruokapöydänääressä itkevää lasta; ”You know I don’t like to eat, don’t you...” – joo tiedän... istuisit vaan siinä, ei tartte syödä... Lopulta se lajittelee legoja yläkerrassa poikien vetäessä lihapullia napaan.

Ei ollut suklaa, oli lopulta vanilja...

M:n aamuinen uusi sosiaalistentaitojenryhmä oli menestys. Tähän asti M on tavallaan ollut siinä haastajan ja mallin asemassa monissa asiassa ja nyt asetelma vaihtui niin että kaksi ryhmäläisistä on selkeesti M:aa etevämpiä ja esimerkiksi kykeneviä vuorovaikutteiseen keskusteluun. Uskon et tää tekee neidille hyvää. Kilpailuhenkisenä sehän haluaa mukaan,osallistua, oppia ja voittaa. Toimintaterapeutti kehu et tänään oli ollut hyvä päivä. Kaikki oli sujunut hyvin ilman suurempia erimielisyyksiä ja keskustelua ja taukojakin M oli pyytänyt kohtuuden rajoissa. Tästä voidaan päätellä ettei yhteistyö aina ole ihan näin saumatonta, vaikka palaute on aina se sama ”we had a really good session today”.

Iltapäiväisellä leikkideitillä juotiin R:n äidin kanssa lasilliset valkkaria samalla kun paimennettiin jälkikasvua ja naurettiin meidän kummalliselle elämälle. Siis sille että leluton lastenhuone on ihan normaalia kuin myös kolmevuotias joka syö kaiken tai lapsen pakonomainen tarve haistella asioita tai...