nälkä

Tällaisena päivänä kun epätoivo on lähellä mielessä tuntuu M:n syöminen entistä epätoivoisemmalta. Laitan ruokaa - se ei syö. Myöhemmin se haluaa paahtoleipää - se ei syö. Se haluais sipsejä tai kultakaloja - ne se kyllä syö. Tätä jatkuu päivästä toiseen. Mä katson sen jalkoja ja polvia jotka on patit jaloissa. Mä katson kuinka sen selkäranka näkyy paidan läpi. Näen että se laihtuu taas. Sillä on taas kylmä, se haluaa peiton päälleen. Aamulla se onneksi juo pirtelönsä.

Me mennään kauppaan. Kysyn siltä mitä se söis. Ostetaan juustoa ja kinkkua ja viinirypäleitä. Ostan laatikollisen protskupatukoita.

Kotona laitan lautaselle kinkkua, kahta eri juustoa, viinirypäleitä. Pojat tyhjentää lautasensa ja jää odottamaan että sisko on syönyt. Se antaa sen kinkun mulle ja käy sylkemässä sen mikä suussa on jauhautunut jo kymmenen minuuttia. Se ottaa viinirypäleen ja pureskelee sitä loputtomasti. Se työntää loput rypäleet poikien lautasille. Se sanoo ettei se haluu sitä juustoa, antaa yhden mulle ja jää hitaasti jauhamaan sitä toista. Se sanoo että sen ruoka sanoo sille ettei se halua mennä sen vatsaan ja siksi se pysyy vaan suussa loputtomiin. Se ei syönyt taaskaan. Mä en tiedä mitä mun pitää tehdä. Varaan lääkärin.

Jostain pitäis taas löytää lisää voimia.