aikaa

Kun M oli koulussa me ensin leikittiin ja sitten luettiin ja leivottiin ja piirrettiin, oli kivaa mahtavaa, ja iltapäivällä kun oltiin puistossa M:n ollessa puheterapiassa mä tunsin itseni taas pitkästa aikaa noitten kahden äidiksi enkä pelkäksi laitoshuoltajaksi tai tv:n kaukosäätimeksi... mulla oli niille aikaa, monta tuntia, sitä mulla ei ole ollut sitten kesäkuun puolivälin. Kun M on kotona, se on keskipiste, se tekee itsestään keskipisteen – tavalla tai toisella... just nyt se purkaa ekan koulupäivänsä stressiä ja ahdistusta ja se ei ole ihan hiljaista puuhaa – pois alta risut ja männynkävyt, sohvakin näyttäis olevan aika kovilla ja pojat. Mä olen NIIN onnellinen siitä että M on taas koulussa ja ensi viikosta alkaa taas kokonaiset päivät... Mä olen ennen kaikkea onnellinen siitä että nyt pojatkin saa taas osan musta.

Postissa tuli M:n balettipuku ja sitähän on nyt soviteltu, sukkiksiin en antanut lupaa kun ne menee niin helposti rikki enkä haluais ennen ensimmäistä tuntia joutua ostamaan uusia. Huomenna pitäis vielä tulla tossut ja steppikengät...

Opettaja – siis koulusta ei baletista - laittoi sähköpostia, itse en kertakaikkiaan kehdannut kun ajattelin että varmasti kaikki vanhemmat – ainakin uudet – haluaa kysyä miten päivä meni ja mä tiesin että se meni ihan hyvin... Hyvin se oli mennytkin, tai siis rutiinit oli sujuneet hyvin ja se oli ollut täysin hukassa niinä aikoina kun edellytettiin itsenäistä toimintaa – ei mikään yllätys, ei mulle eikä Ms Tiffanylle. Hyvä startti siis. Papereissa ne kysyi tämän vuoden tavoitetta, meidän tavoite on että M pystyy vuoden päästä aloittamaan tukitoimin tavallisessa luokassa.

Huomenna on erilainen päivä, M koulussa, pojilla hoitaja ja mulla lääkäri, sydämen ultra ja sinne ei lapsia voi ottaa mukaan.