iloa ja surua

Ihan kauheesti on asiaa... kello on vaille seitsemän. Kaksi kolmesta on sängyssä ja se viimeinenkin kylvyssä. Tää on ollut ihan loistava päivä ja samalla siihen on kietoutunut surua tai ehkä haikeutta. En tiedä kumpaa vai vähän kumpaakin.

M:n koulubileet oli sellaiset tavalliset ja hälisevät ja omalla tavallaan ihanat. Ne koristeli keksejään ja askartelu sydämiä ja pelas bingoa ja sit tietty syötiin. Pojat hyöri ja pyöri ja nautiskeli talon tarjoiluista. Se ei oikeastaan ollut tää aihe. Aihe oli set sain siinä samassa puhuttua M:n erityisopen kanssa M:n arvioinnista, K:n evaluaatioista ja tulevaisuudesta. Sit sain puhuttua M:n pienryhmäopen kanssa meidän tämän hetkisistä haasteista. Se oli kiinnittänyt huomiota ihan samaan kuin me kotona. M:n huomiohakuisuus on lisääntynyt eksponentiaalisesti ja samalla sen kyky itsenäiseen toimintaan on vähentynyt. Sit puhuttiin leikistä ja siitä et M kykenee leikkimään muitten lasten kanssa jos a) lapset on tuttuja ja turvallisia ja b) jos leikissä on selkeä rakenne. Tää rakenne tarkoittaa vaikka polkupyörällä ajamista välitunnilla... x ajaa kolme kierrosta ja sit vaihdetaan ja kaikki noudattaa sääntöjä. Siinä kohdassa kun astutaan niin sanotun vapaan leikin maailmaan ”leikitäänkö yhdessä?” M putoo kelkasta eikä sillä ole sinisen harmaata aavistusta mitä pitäis tehdä. Se pärjää siinä kotona kun pojat on kaksi vuotta nuorempia ja käytännössä tekee mitä käsketään tai jos vastassa on sitä itseä sen muutaman vuoden vanhempi lapsi, mutta ei tilanteessa joss vastapuolena on tasa-arvoinen kumppani.

Toisaalta mä näen että sillä on kyllä aikuisena paikka tässä maailmassa. M:n kaltaisia tyyppejä joiden sosiaaliset taidot on puutteelliset ja joiden älykkyysosamäärä on keskitasoa korkeampi on pilvin pimein. Niitä löytyy L:n työpaikalta varmaan joka toisen tai joka kolmannen pöydän äärestä. Luin Kodin Kuvalehdestä jutun Syöpätutkijasta joka koki itsensä sosiaalisesti poikkeavaksi ja kertoi että häntä on inhottu aina. Samalla tää ihminen oli akateemisesti aivan hillittömän menestynyt. Mietin miksei kukaan ollut koskaan kertonut sille että se on todennäköisesti autisti. Mä uskon että sen tie olis ollut helpompi. Toivon että me vanhemmat osataan oikein tukitoimin helpottaa ja tasoittaa M:n matkaa lapsuudesta kohti aikuisuutta. Ryppyjähän siinä matkassa kuuluu olla ja runsaasti, mutta jatkuva ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne on raskas pienen ihmisen kantaa.

Himassa lykkäsin pojat ”unille” ja kävin pyykkivuoren kimppuun ja kun kerran olin vauhtiin päässyt vaihdoin kaikkien lakanat ja myös pesin ja kuivasin ja viikkasin ne. Pyykkikori on tänä iltana tyhjä eikä puhdaspyykkikorissakaan ole rätin rättiä. Jossakin välissä pojat palast takas kuvioon ja istutin apulaiset katsomaan Toy Storya. K nyt kävi alakerrassa runtelemassa mun leivän – haukkas vähän joka reunasta – ja mä suutuin sille aivan hillittömästi. Ihan turhaan ja turhan pienestä, mutta suutuin silti. Sovittiin ja halattiin ja pussattiin. Se varmaan muistaa vielä satavuotiaanakin et mutsi veti hirveet skitsot siitä yhdestä limpusta.

M kokeili tänään uutta balettiryhmää ja se oli täys menestys. Ensin se ei halunnut mennä ja sitä jännitti ihan hirveesti. Tunnin jälkein se juoksi ulos naama loistaen ja kertoi et sillä oli ollut superkivaa. Olin ylpeä lapsestani. Ihan hillittömän ylpeä. Loman jälkeen aloitetaan ihan vakkaristi tanssimaan tiistaisin.

Miten itse syöt lakusi? Järjestyksessä vai suoraan pussista?