Can I watch TV? Please!

Ollaan selvitty puoliväliin. Päivä 3/5 on alkanut. Mä mietin sitäkin että tunnen paljon vanhempia jotka odottaa lastensa lomia ja sit tunnen äitejä jotka odottaa niitä – kauhun vallassa. Suunnittelen kesälomaa, mä aion rakentaa meille rutiinin. Sellaisen selkeän ja selkeäasti ennustettavan arjen ja toivottavasti kun ensin pari viikkoa on kipuiltu muutosta voidaan tottua niihin rutiineihin. M lähti aamulla terapiaan ja oli varmaan parhaimmalla vireellä koko viikkoon. Tuttu systeemi, selkeä aikataulu ja tavoite.

Mulla on toinen kahvikupillinen menossa tässä autuaallisessa rauhassa poikien katsoessa telkkaa. O rakentaa samalla duploista mulle synttärikakkua ja K vaan tuijottaa. K pysähtyy telkkariin tai siis edelleen se liikkuu mutta se pystyy pysähtymään telkkariin tai iPadin peliin, kunhan siinä tapahtuu tarpeeksi ja mä en voi olla ajattelematta että siirtääkö se sen sisäisen kaaoksen sinne ruutuun, siis tavallaan ulkoistaa sen liikkeen itsestään telkkarille ja haluaa siksi katsoa telkkaria – koko ajan. K oikeesti katsois telkkaa aamusta iltaan. Juoksis hetken ympyrää aina välissä ja sit taas tuijottais. Sen ensimmäinen kysymys jokaikisenä aamuna on sama ”Can I watch tv?” ja vastaus on aina myös ihan sama. Vasta sit kun M on lähtenyt. Se toistaa sen kysymyksen sen yhden tunnin aikana valehtelematta varmasti ainakin kolmisenkymmentä kertaa kunnes tullaan siihen hetkeen et M lähtee ja mä avaan sen telkkarin sille tunniksi. Sit kun mä suljen sen telkan se kysyy taas, lukemattomia kertoja saako se katsoa telkkaa, kunnes tullaan siihen hetkeen iltapäivässä et mä avaan sen telkan jotta saan laitettua ruokaa. Ja sit se mankuu telkkaria koko matkan nukkumaan menoon asti. Muutamaan kertaan on käynyt niin et meillä on hiljaista. Liian hiljaista. Se hetki kun jokainen vanhempi tietää ettei tää hiljaisuus ole hyvästä ja mä lähden etsimään mun lapsia ja oletan löytäväni kynsilakalla tehdyn taideteoksen... sen sijaan mä löydän yhden joka leikkii itsekseen ja toisen joka katsoo telkkaa iPadiltä tai Kindleltä – salaa.

Huomenna mä pääsen oksentamaan tän kaiken ja ne pureskellut legot ja autonrenkaat ja supparit ja vaahtomuovipalaset, päättymättömät raivarit ja väkivallanteot  sille arvioivalle toimintaterapeutille. Mä pääsen kertomaan miks mä olen huolissani meidän ilopilleristä ja että mä haluaisin oppia keinoja olla sille parempi vanhempi sen riivinraudan sijaan.

Tänään mä sen sijaan ajattelin päästää tän lauman irti siellä ostarilla. Antaa niitten juosta ja hyppiä ja kiljua sydämensä kyllyydestä samalla kun mä luen iPadiltä Hesaria tai neulon sukkaa. Illalla meillä on Raamislaisten Tequila-ilta. Kyllä, uskovaiset naiset istuu iltaa ja juo viinaa.