"Did you see me Mamma! Did you?"

Etenen sellaista tasaista puolijuoksua tyttäreni perässä jalkakäytävällä. Se ajaa pyörää, ilman niitä apupyöriä. Mä ihan aidosti ihailen kuinka se osaa lähteä itse liikkeelle ja polkea ja kääntyä ja pysähtyä, koko puolentoista kilsan matkan meiltä kauppaan. Kerran se kaatuu, lyö polvensa ja poskensa, itkee ja kiipeää takaisin pyörän selkään, ei anna periksi, ei luovuta. Me ostetaan kaupasta "Hello Kitty"-laastareita... Miten musta on voinut tulla jotakin näin reipasta, älykästä, osaavaa ja kaunista. Minä ja L ollaan se yhdessä tehty. Miten ihmeessä me ollaan osattu tehdä jotakin näin täydellistä? Se täyttää viisi keskiviikkona,  meidän maailman ihanin tyttö. Ei ole mitään mittaria sille kuinka rakas ja tärkeä se on, kuinka ylpeitä me molemmat vanhemmat ollaan siitä... Meidän esikoisesta.

Posti toi mulle eilen kirjan. Kiitos vielä kerran kirjan lähettäjälle! Eilen ehdin lukea muutaman ensimmäisen sivun. Tykkäsin ajattelutavasta, siitä miten asiaa lähestytään. Neurologiset ongelmat on myös vahvuuksia ja tavallaan lisämausteita ihmisen omassa persoonassa. Odotan kirjalta paljon, kerron mitä tykkäsin kun oon lukenut.

Postissa ruttaantunut paketti oli jo itsellään esteettinen elämys...