onneksi on munkki

L vastustaa. Tai ei se vastusta, mutta sen mielestä se ajatus aikuiskasteesta on jotenkin ”häiritsevä”tai ”omituinen” ja omituisia ihmisiä varten. Kai se on osin jotain sellaisia noitatemppuja tai palvontaa tai... ja sit se näkee sen organisoituneen uskonnon keinoksi rahastaa ja sitoa seurakuntalaiset tiiviimmin itseensä. Se ei nää sen symbolista merkitystä vaan yhdistää sen suoraan kirkkoon ja rahankeruuseen. Mä itse en niinkään ajattele liikettä järjestäytyneeseen uskontoon kuuluvaksi tai suuremmaksi sitoutumiseksi tähän kirkkoon missä me nyt satutaan käymään, vaan enneminkin se olis jotakin, minkä tekisin puhtaasti itseäni varten. Sen symbolisen merkityksen takia ja osin myös puhtaasta kokeilunhalusta. Mä haluisin tietää miltä se tuntuu, tuntuuko se yhtä huikeelta siinä kasteella kuin se tuntuu sitä kastetta katsoessa. En mä osaa sitä selittää, enkä halua toisen yli kävellä ja jos tää on L:lle joku kynnyskysymys niin olkoon sit. Tasapainottelen parisuhteen ja oman itseni välillä. Niin kuin elämässä usein on. Ei oo kyse siitä kuka voittaa vaan että kaikilla olis ainakin kohtuullisen hyvä olla. Aikaa seuraavaan kastesunnuntaihin on kuukausia, eikä mun sinne tartte silloinkaan mennä. Voin hyvin odottaa kunnen L on sinut sen ajatuksen kanssa eikä koe sitä meidän suhdetta uhkaavaksi.

Koulusta kotiin saapui vaikee tapaus. Sen täi homman jälkeen niitä yhteisiä pyöräilykypäriä ei tietenkään voi enää käyttää ja näin kaikki pyörät oli siivottu pois. M:n suunnitelma ja toteutus oli ottaa oma pyöräilykypärä mukaan kouluun, jotta hän saa ajaa pyörällä välitunnilla, koska välitunnilla nyt kuuluu ajaa pyörällä. Tämän suunnitelmien sortumisen aiheuttamaa mielenvinoumaa on nyt sit purettu koulun jälkeen itkien ja jalkaa polkien... syy vaihtelee K:n istumapaikasta, lautasen värin kautta juotavan veden lämpötilaan ja päivän säähän ja pissahätään. Mä yritän parhaani mukaan olla kallio. Se harmaa ja järkähtämätön peruskallio. Se mikä ei hievahda, eikä hermostu, eikä osallistu yhteenkään oikkuun. On vaan olemassa. Tukena.

Sit on se naapuruston intialainen herrasmies – tässä kohtaa rodulla ja kulttuurilla ON merkitystä – joka jotenkin päätyi meidän korttelibileiden suunnittelutoimikuntaan kolmen naisen kanssa. Ei siinä muuta, mutta kun se on ihan kaikesta erimieltä, ja erimieltä vielä sellaisella ihanan suojelevalla ja isällisellä tavalla. Se selittää meille niitä omia näkemyksiään kuin pienille lapsille. Intialaisen naisen asema on aika paljon ahtaampi kuin perusjenkin tai pohjoismaisen naisen asema. Jokaisesta viestistä huokuu se ettei me naiset tästä mitään ymmärretä ja et hän ihan varmaan kyllä tietää miten tää pitää hoitaa. Me – jotka tähän mennessä ollaan näitä yhteisiä bileitä järkkäilty – ollaan olemassa lähinnä suunnitelman toteenpanijoina jahka hän on ensin suunnitellut. Me yritetään toppuutella niitä suuruudenhulluja ideoita palokunnista ja poniratsastuksista ja pomppulinnoista. Tällä hetkellä hän yrittää kai hankkia sponssirahaa tälle naapuruston tilaisuudelle.

Että tällainen päivä. Jeesus ei oo nyt päälimmäisenä mielessä ja otsassa tuntuu kasvavan keskikokoista suurempi sarvi. Mutta mä olen kallio. Peruskallio. Järkähtämätön.