huomenna alkaa uusi vuosi!

Katsoin itsekin ne kuvat viimevuodelta... kyllä meidän elämä näyttää tylsältä, ihan samaa – vuodesta toiseen. Tai ei se tylsältä näytä. Ihan kivalta se näyttää, samalta kylläkin. Hyvä niin. Mä mietin et kai nää kuukauden ekat kuvinen sit kuvaa meidän elämää hyvin, jos kerran samat teemat toistuu vuodesta toiseen... lapset, perhe, klinikka, ruoka ja viini – niistä on hyvä elämä tehty. Myös tämä päivä... perheestä, lapsista, viinistä ja vähän luksuksestakin.

Huomenna kaksi kolmesta aloittaa koulun. M menee isojen isoon kouluun, O tutustuu omaan eskariinsa. Syyskuu alkaa ja omalla tavallaan myös vuosi vaihtuu. Elämää rytmittää melkein enemmän kuin varsinainen vuoden vaihde kouluvuoden vaihtuminen syyskuun alussa, kesä päättyy ja uusi vaihe alkaa.

Sitä kai sanotaan että lapsen eka koulupäivä isossa koulussa on käänteentekevä, etenkin vanhemmille... Yhtäkkiä se on jo niin vanha, että aloittaa koulutusputkensa ja laumoittain lasten vanhempia seisoo kyyneleet silmissä luokkahuoneiden ovien takana, räpsimässä valokuvia ja varmistamassa että se ihan varmasti pärjää... Ne on ekaa kertaan saattaneet lapsensa koulubussiin ja katsoneet kun bussi ajaa pois sen reppuselkäisen kanssa. Sen jälkeen ne on hypänneet autoon ja ajaneet bussin perässä koululle. Seuraava vastaava hetki on kuopuksen, meidän tapauksessa kuopusten astuessa isoon opinahjoon, eikä talossa ole enää yhtään vauvaa. Sit tulee yläaste, sen jälkeen lukio ja hups, niistä tulikin aikuisia ja ymmärtää itsekin olevansa ikäloppu. M valmistuu lukiosta kesäkuussa 2026. Se luki siellä vanhempainillassakin – ”Welcome parents of class of 2026”

Mä olen saattanut tyttäreni ekaa kertaa koulubussiin jo keväällä 2012. Mä valmistaudun henkisesti – ja toivon varpaatkin ristissä että niin käy – saattavani toisen pojistani siihen samanlaiseen bussiin kahden viikon sisällä. Mietin miten O ottaa vastaan sen tosiasian et on ainoa joka ei pääse dösällä kouluun, onhan se aika väärin.  Mulla ei ole epäilystäkään siitä etteikö se – siis M – pärjäisi. Pärjäähän se... ihan varmasti. Ja jos ei syystä tai toisesta pärjäis, niin ratkotaan sitä sitten. Luotan siihen että pojatkin pärjää ja kaikista varminta on se että mä pärjään. Katson kalenteria ja mietin miltä musta tuntuu, kun kerran viikossa, maanantaisin yhdestä kahteen, mulla ei ole yhtään lasta. Yksi kokonainen – no 50 minuuttia – vapautta, jokainen viikko. Huikeeta!

me mentiin hakemaan syyskuun viinilähetystä, mutta palattiin tyhjin käsin... avattiin sit pullo omista varastoista. Uunissa kypsyy paahtopaisti ja sen seuraksi valkosipuliperunat.