sota

Kiville rysähti niin että kolina kävi... vanhempainilta ei ollut eilen, se on tänään. Onneksi ei kuitenkaan toissailtana. Se et ajoin sinne eilen turhaan ei oo vakavaa, mutta se että näin pääsi käymään ja ettei se ole lainkaan mun tapaista on vähän huolestuttavaa. Nytkö se hermoromahdus on oikeesti tulossa?

Tavattiin naisten kanssa pubissa, tossa kulmilla. Kahdeksaan mennessä kapakka oli täynnä tuttuja naisia, naapureita, ystäviä, lasten tulevia opettajia... sen parin tunnin aikana tuli istuttua useammassakin pöydässä, puhuttua kepeitä ja vakavia. Pubi ei täällä ole se vanhan kulahtaneen ostarin juottola jonka ohi ei edes pysty kävelemään koska sieltä tuleva löyhkä on niin karmaiseva tai koska juopot tappelee ulkopuolella. Pubissa ei kännätä, siellä käydään lasillisella tai kahdella, syömässä, aamiaisella tai katsomassa matsia.

Jossakin vaiheessa keskustelu kääntyi – ymmärrettävästi – Itärannikon tapahtumiin. Kerroin kuinka L:n ystävän mies välttyi olemasta paikalla vain koska jäi liikenneruuhkaan ja oli myöhässä. Hän työskenteli Laivaston esikunnassa, siinä kerroksessa, siinä toimistossa, siinä työpisteessä. Puhuttiin taas kerran siitä miten aselakien sijasta pitäisi keskittyä mielenterveyspotilaiden hoitoon ja pakkohoitolainsäädäntöön. Siitä oltiin kaikki samaa mieltä. Keskustelu polvelilee eteenpäin ja jossakin vaiheessa ollaan jo 9/11:n tapahtumissa, Prinsessa Dianan kuolemassa ja lopulta ystäväni J kertoo nuoruudestaan Kroatian sodassa. On hiljaista, vain yksi meistä sen pöydän ääressä on elänyt sodan muutenkin kuin kirjoista lukemalla, elokuvissa ja isovanhempien puheissa.

Kuin sattumalta käynnistäessäni auton soi autostereoissa tämä Kroatialainen kehtolaulu, sydäntäsärkevän kaunis ja nyt entistäkin koskettavampi.